— Numero 34. Kerrotaan hänen tottuneen niin täydellisesti pimeyteen, että olisi voinut nähdä nuppineulan kammionsa pimeimmässä sopukassa.
— Hän tarvitsi kymmenen vuotta päästäkseen niin pitkälle, mutisi kreivi.
Opas poistui ottaen soihdun mukaansa.
Kreivi oli ollut oikeassa. Oltuaan vain muutaman sekunnin pimeässä hän erotti jo jokaisen esineen aivan yhtä hyvin kuin päivälläkin. Nyt hän vasta oikein tunsikin tyrmän.
— Niin, sanoi hän, — tuossa on kivi, jolla istuin, tuossa on kuoppa, jonka olkapääni on kaivanut seinään. Tuossa on jälkiä verestäni, joka vuoti päästäni kun eräänä päivänä koetin murskata kalloni seinään…! Nuo numerot … muistan ne … ne kirjoitin eräänä päivänä, kun laskin, voisinko nähdä isäni elossa, jos pääsisin vankilasta ja kuinka vanha Mercedes silloin olisi, tapaisinko hänet vielä vapaana… Tehtyäni nämä laskelmani elätin hetken aikaa mielessäni toivoa… En ottanut lukuun nälkää ja uskottomuutta!
Ja katkera nauru kaikui kreivin suusta. Hän oli aivan kuin unessa näkevinään isäänsä vietävän hautaan … Mercedeksen astuvan vihkialttaria kohden.
Hän huomasi toisessa seinässä kirjoitusta. Se erottautui vieläkin vaaleana vihertävästä seinästä.
" Jumalani ", luki Monte-Cristo, " anna minun pitää muistini!"
— Niin, huudahti hän. — Se oli viimeisten aikojeni rukous. En enää pyytänyt vapautta, pyysin vain saada pitää muistini, sillä pelkäsin tulevani hulluksi ja unohtavani kaiken. Jumala, sinä annoit minun pitää muistini, ja minä olen muistanut. Kiitos, kiitos, Jumalani!
Tänä hetkenä soihdun valo välkkyi seinällä. Vahti palasi.