Kaikki nämä valmistukset olivat houkutelleet Pastrinin hotellin edustalle suuren joukon joutilaita.
Mahtavana asteli paroni tämän joukon läpi, joka nimitteli häntä ylhäisyydeksi saadakseen jonkin rovon. Tiedämmehän, että Danglars oli kansanmielinen ja että hän tähän asti oli antanut nimittää itseään ainoastaan paroniksi; mutta kun hän nyt kuuli itseään sanottavan hänen ylhäisyydekseen, tuntui se hänestä niin suloiselta, että hän antoi kymmenkunta paclia roskaväelle, joka olisi ollut valmis sanomaan häntä "teidän korkeudeksenne" saadakseen saman verran lisää.
— Minnepäin? kysyi ajaja italiankielellä.
— Anconaan, vastasi paroni.
Danglars aikoi ensin mennä Venetsiaan, nostaa siellä pankista osan rahojaan, matkustaa sen jälkeen Wieniin ja periä siellä loput. Hänen aikomuksensa oli asettua asumaan viimeksi mainittuun kaupunkiin, jota oli kehuttu huvitusten kaupungiksi.
Kun oli päästy puolentoista peninkulman päähän Roomasta, alkoi jo tulla pimeä. Danglars ei ollut aavistanut, että päivä oli kulunut niin pitkälle, muussa tapauksessa hän olisi jäänyt Roomaan. Hän kysyi ajurilta, kuinka pitkälti oli vielä matkaa lähimpään kaupunkiin.
— Non capisco,[13] vastasi ajaja.
Danglars nyökäytti päätään aivan kuin sanoakseen:
— Hyvä on!
Vaunut jatkoivat matkaansa.