— Minne minua viette? kysyi hän.
— Dentro la testa! huusi sama ääni yhtä uhkaavana kuin ennenkin.
Danglars kääntyi vasemmanpuoleista vaununovea kohden. Sen vieressä ratsasti toinen mies.
— Olen aivan varmasti joutunut kiinni, ajatteli Danglars hiki otsalla ja painautui vaunujen istuimen selkänojaa vastaan. Tällä kertaa hän ei tahtonut nukkua, hän mietti.
Vähän ajan päästä kuu nousi.
Vaunuistaan Danglars katseli maisemaa. Hän näki vesijohdon pylväät, nuo kivettyneet jättiläiset, mutta nyt ne eivät olleetkaan enää oikealla puolella, vaan vasemmalla.
Siitä hän ymmärsi, että vaunut olivat kääntyneet takaisinpäin ja että oltiin matkalla Roomaan.
— Voi minua onnetonta, sanoi hän itsekseen, — he ovat varmaankin luvanneet luovuttaa minut Ranskalle!
Vaunut kiitivät pelottavan kovaa vauhtia. Seuraava tunti tuntui kamalalta, sillä pakolainen huomasi kaikesta palaavansa samaa tietä kuin oli tullutkin. Lopulta hän näki edessään mustan seinän, jota vastaan luuli vaunujen murskautuvan. Mutta vaunut kääntyivätkin, sivuuttivat tämän mustan seinän, joka oli Rooman ulkomuuri.
— Oh, sanoi Danglars itsekseen, — emme palaakaan kaupunkiin, oikeuslaitos ei siis ole minua vanginnut. Hyvä Jumala, jos he ovatkin…