— Sattumalta on oivallisesti sanottu, mutisi Danglars; — en ole kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt mitään. Minun on nälkä, sanoi hän ääneen, — sangen kova nälkä onkin.
— Ja teidän ylhäisyytenne tahtoo siis syödä?
— Heti paikalla, jos se vain on mahdollista.
— Se käy kyllä päinsä, sanoi Peppino, — täällä saa mitä tahansa, tietysti maksusta niin kuin kristittyjen luona on tapana.
— Se on selvää, sanoi Danglars, — vaikka tosin minun mielestäni niiden, jotka ottavat toisen vangiksi, tulisi antaa ruokakin.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, — se ei ole täällä tapana.
— Se ei ole mikään pätevä syy, sanoi Danglars, joka ystävällisyydellään aikoi lauhduttaa vartijansa, — mutta mukaudun siihen kuitenkin. Antakaa siis minulle syötävää.
— Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne. Mitä haluatte?
— Onko teillä siis täällä keittiö? kysyi pankkiiri.
— Tietysti meillä on keittiö. Ja ensiluokkainen onkin! Ja verrattomat keittäjät.