Danglars aikoi ruveta leikkaamaan paistia.
— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino laskien toisen kätensä pankkiirin olalle. — Täällä maksetaan ennen aterioimista, sillä jälkeenpäin voisi syntyä riitoja…
— Ahaa, arveli Danglars, — täällä ei olla samanlaisia kuin Pariisissa; he sitä paitsi nylkevät varmaankin minulta. Mutta olkaamme anteliaita. Olen aina kuullut, että ruoka on Italiassa huokeaa; kananpaisti ei mahda maksaa Roomassa kuuttakymmentä centimea enempää.
— Tuossa on, sanoi hän heittäen Peppinolle kultarahan.
Peppino sieppasi rahan maasta, Danglars lähestyi taas paistia.
— Odottakaahan, sanoi Peppino oikaisten itsensä, — odottakaahan, teidän ylhäisyytenne on minulle vielä hiukan velkaa.
— Enkö minä sanonut, että he nylkevät minulta! ajatteli Danglars. Mutta sitten hän päätti alistua kiristykseen ja kysyi:
— Sanokaa siis, paljonko olen velkaa tästä laihasta elukasta?
— Teidän ylhäisyytenne maksoi velan lyhennykseksi kultarahan.
— Kultarahan velan lyhennykseksikö?