Melkein neljä vuotta oli kulunut näiden mielialojen vaihdellessa. Toisen vuoden lopulla hän taukosi laskemasta ja vaipui taas tuohon tietämättömyyteen ajan kulusta, josta tarkastaja oli hänet herättänyt.
Dantès oli sanonut itselleen: "Minä kuolen", ja oli valinnut oman kuolintapansa. Hän oli sitä tarkoin miettinyt ja peläten rikkovansa päätöksensä vannoi kuolevansa sillä tavoin. "Kun minulle tuodaan aamiaiseni ja päivälliseni, heitänkin ne ikkunasta ulos ja olen siten syövinäni ne."
Hän teki niin. Kaksi kertaa päivässä hän heitti ristikolla varustetusta pienestä aukosta kaiken ruokansa, ensin iloisesti, sitten päättäväisesti ja lopuksi vastenmielisesti. Hänen täytyi muistella vannomaansa valaa voidakseen täyttää kamalan päätöksensä. Ruokia, jotka ennen tuntuivat hänestä vastenmielisiltä, piti terävähampainen nälkä verrattomina ja ne näyttivät kauniilta ja tuoksuivat hyviltä. Toisinaan hän kokonaisen tunnin piteli kädessään vatia, jossa oli mädännyttä lihaa tai pahentunutta kalaa ja mustaa, homeista leipää. Elämän viimeiset vaistot taistelivat vielä hänessä ja rikkoivat tuon tuostakin hänen päätöksensä. Silloin ei enää tyrmä tuntunutkaan kamalalta eikä hänen tilansa epätoivoiselta. Hän oli vielä nuori, hän oli vasta kahdenkymmenenviiden, -kuuden ikäinen, hän saattoi elää viisikymmentä vuotta vielä, siis kaksi kertaa sen, mitä tähän asti oli elänyt. Kuinka paljon saattoikaan tänä pitkänä aikana tapahtua sellaista, joka murtaa Ifin linnan portit, särkee muurit ja päästää hänet vapauteen! Hän vei jo ruoan lähelle suutaan. Mutta samassa johtui vala hänen mieleensä, ja rehellisenä miehenä hän pelkäsi liiaksi halveksivansa itseään, jos rikkoisi valansa. Hän käytti siis viimeisetkin voimansa heittääkseen ruoan ikkunasta, mutta eräänä päivänä hän oli niin heikko, ettei enää jaksanut nousta sitä tekemään.
Seuraavana päivänä hän ei enää nähnyt mitään, tuskin kuulikaan. Vartija luuli häntä arveluttavasti sairaaksi. Edmond toivoi pian kuolevansa.
Päivä kului umpeen. Edmond tunsi vaipuvansa puolinaiseen horrostilaan, joka tavallaan oli suloinenkin. Vatsan tuskalliset väänteet olivat tauonneet. Jano oli vähentynyt. Sulkiessaan silmänsä hän näki joukon pieniä liekkejä aivan kuin virvatulia soisilla seuduilla. Se oli tuon tuntemattoman seudun aamunnousua, jota sanotaan kuolemaksi. Äkkiä, kello yhdeksän aikaan illalla, hän kuuli kumeata jyskettä seinästä, jonka vieressä hän nukkui.
Niin monet inhoittavat eläimet olivat käyneet Edmondin vankilassa, että hän ei niiden aikaansaamasta melusta häiriintynyt. Mutta nyt olivat hänen aistimensa tulleet paastoamisesta herkemmiksi taikka sitten oli ääni tavallista voimakkaampi ja kenties tänä kohtalokkaana hetkenä kaikki alkoi merkitä tavallista enemmän. Niinpä Edmond kohotti päätään ja kuunteli.
Se oli tasaista raapimista ja johtui joko siitä, että isoilla kynsillä raavittiin, voimakkailla hampailla kalvettiin tai jollakin aseella kaivettiin.
Nuoren miehen uupuneeseen mieleen välähti kaikkien vankien ajatus: vapaus! Tämä ääni alkoi kuulua juuri silloin, kun kaikki muut maailman äänet olivat sammumaisillaan ainiaaksi; siksi hän uskoi Jumalan lähettäneen sen hänelle varoittaakseen häntä astumasta hautaan, jonka partaalla hän jo oli. Kukapa tietää, ehkä joku hänen ystävänsä, ehkä joku noista rakastetuista olennoista, joita hän niin usein oli uuvuksiin asti ajatellut, toimi tällä hetkellä hänen hyväkseen ja koetti päästä hänen luokseen?
Ääntä kesti noin kolme tuntia, sitten Edmond kuuli jonkinmoista vierimistä, ja kaikki oli hiljaa.
Muutamaa tuntia myöhemmin ääni alkoi uudestaan lähempää ja voimakkaampana. Edmond alkoi jo olla huvitettu tästä työstä, joka sai hänen aikansa nopeammin kulumaan.