— Olette oikeassa huomauttaessanne siitä minulle, Maximilien, sanoi hän. — Teidän näkemisenne oli minulle suuri onni, ja unohdin, että kaikki onni on katoavaa.
— Ei, ei, kreivi, sanoi Morrel tarttuen molemmin käsin jälleen kreivin käteen. — Naurakaa, olkaa onnellinen ja todistakaa naurullanne, ettei elämä ole surullinen muille kuin kärsiville. Te olette armelias, olette hyvä, olette suuri, ystäväni, ja rohkaistaksenne mieltäni teeskentelitte iloisuutta.
— Erehdytte, Morrel, sanoi Monte-Cristo, — olin todellakin onnellinen.
— Siinä tapauksessa unohdatte minut. Sitä parempi.
— Kuinka niin?
— Sillä tiedättehän, ystäväni, että sanon teille niin kuin gladiaattorit keisarille sirkuksessa: "Kuolemaan menevät tervehtivät sinua!"
— Ette siis ole vielä löytänyt lohdutusta? kysyi Monte-Cristo katsoen omituisesti häneen.
— Pidittekö todellakin sitä mahdollisena? vastasi Morrel luoden katkeran katseen kreiviin.
— Kuulkaahan, sanoi kreivi, — ymmärrättehän hyvin sanani, Maximilien? Ette pidä minua minään tavallisena ihmisenä, kalistimena, josta lähtee epämääräisiä, sekavia ääniä. Kun kysyn, ettekö ole löytänyt lohdutusta, puhun miehenä, joka tuntee ihmissydämen salaisuudet. Astukaamme siis, Morrel, yhdessä sydämenne syvyyteen ja tutkikaamme sitä. Vieläkö tuo sama kiihkeä tuska saa teidät sävähtämään kuin myrkkyhyttysen pureman leijonan? Vieläkö teitä kalvaa jano, joka ei sammu ennen kuin haudassa? Vaivaako teitä tuo kaipauksen ihanteellisuus, joka irroittaa ihmisen elämästä ja vainoaa kuolemaan asti? Vai onko teissä väsyneen rohkeuden velttoutta, ikävyyttä, joka sammuttaa viimeisenkin toivon säteen? Onko muisto kalvennut, ja ovatko kyynelenne jo kuivuneet? Rakas ystävä, jos niin on asian laita, jos ette enää voi itkeä, jos luulette herpaantuneen sydämenne kuolleen ettekä jaksa enää muuta kuin turvata Jumalaan ja katsoa taivasta, niin, ystäväni, heittäkäämme syrjään kaikki sanat, jotka eivät voi kuvata sitä, mitä sielumme tahtoo niihin mahduttaa. Maximilien, olette löytänyt lohdutuksen, älkää enää valittako.
— Kreivi, sanoi Morrel lempeästi ja kuitenkin varmasti, — kreivi, kuulkaa minua, sillä osoitan sormellani maata ja nostan silmäni taivasta kohden. Olen tullut luoksenne kuollakseni ystävän syliin. Onhan maailmassa ihmisiä, joita rakastan; rakastan sisartani Julietä, rakastan hänen miestään Emmanuelia, mutta tarvitsen voimakkaan sylin, joka minulle aukenee, ja tahdon nähdä kuollessani hymyn. Sisareni purskahtaisi itkuun ja pyörtyisi, näkisin hänen kärsivän, ja olen jo kylliksi itse saanut kärsiä. Emmanuel riistäisi aseen kädestäni ja täyttäisi talon huudoillaan. Te, kreivi olette antanut minulle lupauksenne, te olette ihmistä suurempi, sanoisin teitä jumalaksi, ellette olisi kuolevainen. Te talutatte minut hiljaa ja hellästi kuoleman portille asti, teettehän niin?