— Emmekö voisi käyttää näitä kolmea jäljellä olevaa tuntia niin kuin roomalaiset, jotka keisarinsa ja perijänsä Neron tuomittua heidät kuolemaan istuivat kukilla koristetun pöydän ääreen ja hengittivät myrkkyä heliotrooppien ja ruusujen tuoksussa?
Morrel hymyili.
— Niin kuin vain tahdotte, sanoi hän. — Kuolema on aina kuolema, siis unhotus, lepo, elämästä poistuminen ja siis tuskan heittäminen.
Hän istahti, ja Monte-Cristo istuutui vastapäätä häntä.
He olivat ylellisessä ruokasalissa, jota jo aikaisemmin olemme kuvailleet. Se oli tuo huone, jossa marmoripatsaat kantoivat päänsä päällä kukilla ja hedelmillä täytettyjä maljoja.
Morrel oli luonut katseen ympärilleen, mutta ei ollut huomannut mitään erikoista.
— Puhukaamme niin kuin miehet ainakin, sanoi hän katsoen terävästi kreiviin.
— Puhukaa, vastasi tämä.
— Kreivi, jatkoi Morrel, — mielestäni teissä yhtyy kaikki inhimillinen tietämys ja te olette aivan kuin toisesta, täydellisemmästä ja viisaammasta maailmasta kotoisin.
— Tuossa on hiukan totta, Morrel, sanoi kreivi, ja kaunis, alakuloinen hymy jalosti hänen kasvojaan. — Olen tullut siitä tähdestä, jonka nimi on suru.