Tällä kertaa hän söi nopeasti liemen ja lihan, joka vankilan tavan mukaan oli pantu liemen sekaan. Odotettuaan sitten tunnin ajan ja ollessaan varma, ettei vartija enää tulisi, hän siirsi vuoteensa syrjään, tarttui kasariin, työnsi sen varren puhdistamansa kiven ja muurikiven väliin ja alkoi vääntää.
Kivi liikahti, ja Dantès huomasi, että työ sujui hyvin.
Tunnin päästä oli kivi irroitettu muurista, johon jäi puolentoista jalan levyinen aukko.
Dantès kokoili huolellisesti kaiken laastin, vei sen tyrmänsä nurkkaan, kaivoi ruukkunsa kappaleella harmahtavaan multaan kolon ja peitti laastin mullalla.
Koko yön hän jatkoi kiihkeästi työtään, asetti aamun koittaessa kiven paikoilleen, veti vuoteen sen eteen ja laskeutui levolle.
Aamiaiseksi oli palanen leipää. Vartija tuli ja laski sen pöydälle.
— No, ettekö tuo minulle uutta vatia? kysyi Dantès.
— En, vastasi vartija. — Te särjette kaiken, ruukkunne rikoitte ja olette syypää siihen, että vatinne särkyi. Jos kaikki vangit saisivat niin paljon vahinkoa aikaan, ei hallituksella olisi siihen varoja. Saatte pitää kasarin, keitoksenne kaadetaan siihen. Tällä tavoin ehkä ette riko astioita enää.
Dantès nosti silmänsä taivaaseen ja pani peitteen alla kätensä ristiin. Hän kiitti tästä rautaesineestä Jumalaa hartaammin kuin oli aikaisemmassa elämässään mistään suuresta armolahjasta kiittänyt.
Mutta hän oli huomannut, että siitä alkaen, kun hän oli ryhtynyt työhön, ei tuo toinen vanki enää jatkanutkaan.