Tämä hirsi oli aivan Dantèsin kaivaman aukon edessä.
Nyt hänen täytyi kaivaa joko sen ylä- tai alapuolelta.
Onneton nuori mies ei ollut odottanut tällaista estettä.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti hän, — olinhan rukoillut sinua, olinhan toivonut sinun kuulevan rukoukseni. Jumala, kun riistit minulta vapauden, Jumala, kun otit minulta kuoleman rauhan, Jumala, kun palautit minut elämään, Jumala, armahda minua nyt äläkä salli minun sortua epätoivoon!
— Kuka puhuu Jumalasta ja epätoivosta samalla kertaa? sanoi ääni, joka tuntui tulevan maan alta ja kaikui paksun muurin läpi aivan kuin haudasta.
Edmond vaipui polvilleen.
— Ah! huudahti hän. — Minä kuulen ihmisen puhuvan.
Neljään viiteen vuoteen ei Edmond ollut kuullut kenenkään muun kuin vartijansa puhuvan, ja vangin mielestä vartija ei ollut mikään ihminen, vaan tammioveen lisätty elävä portti.
— Taivaan nimessä, huudahti Dantès, — te, joka olette minulle puhunut, puhukaa vielä, vaikka äänenne minua kauhistuttaakin! Kuka olette?
— Kuka olette itse? kysyi ääni.