— Mutta jos sillä tavalla pääsisitte vapaaksi, sanoi hän, — niin kuinka sellaiset seikat voivat teitä estää?
— Miksi te ette jonakin iltana ole pöytänne jalalla surmannut vartijaanne, pukeutunut hänen pukuunsa ja koettanut paeta?
— Siksi, että se ajatus ei ole tullut mieleeni, vastasi Dantès.
— Siksi, että vaistomaisesti kammoatte sellaista rikosta niin suuresti, ettette ole sitä tullut edes ajatelleeksi, sanoi vanhus. — Kaikissa yksinkertaisissa ja luvallisissa asioissa varoittaa omatuntomme meitä väistymästä oikealta tieltä. Tiikeri, jota luonto ja kohtalon määräys vaatii vuodattamaan verta, ei tarvitse muuta kuin että sen hajuaisti ilmoittaa saaliin olevan lähellä, heti se syöksyy tuon saaliin kimppuun ja repii sen. Se tottelee vaistoaan. Mutta ihminen sitä vastoin kauhistuu verta. Yhteiskunnalliset lait eivät kiellä vuodattamasta verta, vaan luonnon lait.
Dantès oli hämillään. Se selitti, mitä hänen tietämättään oli tapahtunut hänen aivoissaan tai oikeammin sanoen hänen sielussaan, sillä muutamat ajatukset saavat alkunsa aivoista ja toiset sydämestä.
— Ja sitä paitsi, jatkoi Faria, — olen niinä kahtenatoista vuotena, jotka olen vankilassa viettänyt, muistellut kaikkia kuuluisia pakoyrityksiä. Ne ovat hyvin harvoin onnistuneet. Tuollainen onnistunut pako on tarkkaan mietitty ja huolellisesti pantu toimeen. Siten herttua Beaufort pakeni Vincennes'in vankilasta, apotti Dubuquoi For-l'Evêquesta, Latude Bastillesta. Toisinaan tarjoaa sattuma pakotilaisuuden ja se onkin parasta. Odottakaamme sattumaa, uskokaa minua, ja kun tuo sattuma tulee, niin käyttäkäämme sitä hyväksemme.
— Te olette kyllä voinut odottaa, sanoi Dantès huoaten. — Tuo pitkä työ piti mielenne aina vireessä, ja kun teillä ei ollut työtä hupinanne, niin oli teillä toivo lohdutuksenanne.
— En minä tehnyt yksinomaan sitä, sanoi apotti.
— Mitä sitten teitte?
— Kirjoitin ja tutkin.