— Tässä, sanoi Faria.
Ja hän näytti nuorelle miehelle kuuden tuuman pituista puikkoa, joka oli siveltimen varren paksuinen; sen päähän oli langalla sidottu apotin mainitsema ruoto, jossa näkyi musteen jälkiä; se oli veistetty suipoksi ja halkaistu aivan kuin tavallinen kynä.
Dantès tarkasti sitä etsien katseillaan asetta, jolla se oli voitu niin hyvin muodostaa.
— Niin, sanoi Faria, — kynäveitsi, sitähän etsitte? Se onkin minun mestariteokseni; olen tehnyt sen samoin kuin tämän puukonkin vanhasta rautaisesta kynttilänjalasta.
Veitsi oli terävä kuin partaveitsi. Sen etu oli siinä, että sitä voi samalla käyttää sekä puukkona että tikarina.
Dantès tarkasti näitä esineitä yhtä tarkkaan kuin aikoinaan oli Marseillen kaupoissa katsellut villien tekemiä esineitä, joita merimiehet olivat tuoneet pitkien matkojen takaa.
— Nyt ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa, sanoi Dantès, — kuinka päivät ovat riittäneet tähän kaikkeen.
— Otin yöt lisäksi, vastasi Faria.
— Yöt! Oletteko siis kissan sukua ja näette pimeässäkin?
— En, mutta Jumala on antanut ihmiselle ymmärryksen, jotta hän voi auttaa puutteellisia aistejaan; minä hankin itselleni valoa.