— Älkäämme suotta puhuko siitä! Mikä on mennyt, on mennyt. Puhukaamme sinun onnellisesta paluustasi, poika. Olin mennyt satamaan hankkimaan itselleni kappaleen tätä kastanjanruskeata kangasta, kun tapasin ystäväni Danglars'in. "Sinä Marseillessa?" — "Niin, minä itse", vastasi hän — "Luulin sinun olevan Smyrnassa." — "Olin kyllä siellä, sillä palaan juuri sieltä." — "Ja Edmond, missä se poika on?" — "Isänsä luona epäilemättä", vastasi Danglars. Ja silloin minä tulin, jatkoi Caderousse, — saadakseni puristaa ystävän kättä.
— Tuo hyvä Caderousse, sanoi vanhus, — kuinka hän pitää meistä.
— Varmasti minä teistä pidän, ja kuinka minä teitä kunnioitan, sillä kunnon ihmiset ovat harvinaisia! Mutta sinähän, poika, näytät tulevan rikkaaksi! sanoi räätäli vilkaisten Dantèsin pöydälle asettamiin kulta- ja hopearahoihin.
Nuori mies huomasi ahneuden liekin leimahtavan naapurin mustista silmistä.
— Enhän toki, sanoi hän, — nämä rahat eivät ole minun. Sanoin tässä isälle pelänneeni hänen kärsineen poissa ollessani puutetta, ja rauhoittaakseen minua hän tyhjensi kukkaronsa pöydälle. Pistäkäähän, isä, rahat jälleen laatikkoon, jatkoi Dantès, — ellei naapurimme Caderousse vuorostaan niitä tarvitse, jolloin rahat ovat hänen käytettävinään.
— En, poikaseni, sanoi Caderousse, — en tarvitse mitään, sillä, Jumalan kiitos, toimeni elättää miehen. Pidä rahasi, pidä. Eihän ihmisellä niitä ole koskaan liikaa. Se ei estä minua olemasta tarjouksestasi sinulle yhtä kiitollinen, kuin jos olisin sitä käyttänyt hyväkseni.
— Hyvästä sydämestä sen tein, sanoi Dantès.
— Sitä en epäilekään. Mutta sinähän, veitikka, olet päässyt hyviin väleihin herra Morrelin kanssa?
— Herra Morrel on aina ollut minulle hyvin hyvä, vastasi Dantès.
— Siinä tapauksessa teit väärin, kun kieltäydyit syömästä päivällistä hänen luonaan.