Dantès kuunteli ihastuneena hänen jokaista sanaansa; aivan kuin revontulet valaisevat pohjoisilla seuduilla purjehtivien merimiesten tietä, niin näyttivät ne hänelle uusia ihmeellisiä näköaloja, joita satumainen valaistus kirkasti. Dantès ymmärsi, kuinka onnellinen olisi älykäs ihminen saadessaan seurata tätä miestä niille moraalisen, filosofisen ja yhteiskunnallisen sivistyksen kukkuloille, joilla hän tavallisesti oleskeli.
— Teidän pitäisi opettaa minulle hiukan kaikkea sitä, mitä tiedätte, sanoi Dantès, — vaikkapa ei muun vuoksi kuin siksi, että teillä ei olisi ikävä minun seurassani. Luullakseni olisitte mieluummin yksin kuin minun kaltaiseni sivistymättömän ja kehittymättömän miehen seurassa. Jos suostutte pyyntööni, niin lupaan olla enää koskaan puhumatta teille pakenemisesta.
Apotti hymyili.
— Rakas lapsi, sanoi hän, — ihmistieto on hyvin rajoitettu, ja kun olisin opettanut teille matematiikkaa, fysiikkaa, historiaa ja pari kolme elävää kieltä, niin tietäisitte saman kuin minäkin, enkä tarvitsisi kuin pari vuotta opettaakseni kaiken tietoni teille.
>- Pari vuotta! sanoi Dantès. — Luuletteko minun oppivan kaiken tuon parissa vuodessa?
— Ette tietojen käyttämistä, mutta niiden perusteet; oppiminen ei ole samaa kuin tietäminen. Maailmassa on sekä tietorikkaita että oppineita. Muistin avulla tullaan edelliseksi, filosofoimisen avulla jälkimmäiseksi.
— Mutta eikö filosofiaa voi oppia?
— Filosofiaa ei opi. Filosofia on kaiken tietämyksen määrä, tietojen omistajan kyky sovelluttaa niitä. Filosofia on se säteilevä pilvi, jolle Kristus laski jalkansa noustessaan taivaaseen.
— Kertokaahan, sanoi Dantès, — mitä minulle ensiksi opetatte. Minussa on tiedon jano.
— Kaikki! sanoi apotti.