— Hän on varmaan joku Intiasta saapunut pohatta, tuumi merimies.
Dantès jatkoi matkaansa. Joka askelella uusi muisto ahdisti hänen sydäntään. Kaikki lapsuuden muistot, joita ei milloinkaan voi hävittää, heräsivät eloon. Tullessaan Noailles-kadulle ja nähdessään Meilhan-puistokadun hän tunsi jalkansa hervottomiksi ja oli vähällä joutua hevosten jalkoihin. Viimein hän saapui sen talon kohdalle, jossa hänen isänsä oli asunut. Köynnökset olivat kadonneet ikkunasta, jossa vanhus oli niitä uskollisesti hoidellut.
Hän nojasi puuta vastaan ja katseli mietteissään kauan tämän pienen talon ylimmäisiä kerroksia. Vihdoin hän lähestyi ovea, kysyi, oliko talossa asuntoja vapaana, ja vaikka viidennen kerroksen huoneistossa olikin asukkaita, niin hän vaatimalla vaati saada nähdä sen, ja portinvartija meni kysymään saisiko eräs ulkomaalainen tulla katsomaan niitä kahta huonetta, jotka kuuluivat tähän asuntoon. Huoneistossa asui nuori mies ja nainen, jotka vasta viikko sitten olivat menneet naimisiin.
Nähdessään nämä nuoret ihmiset Dantès huokasi syvään. Ei mikään enää muistuttanut entistä asuntoa. Seinäpaperit olivat toiset, vanhat huonekalut, Edmondin lapsuuden ystävät, jotka hän muisti pienimpiä yksityiskohtiaan myöten, olivat kadonneet. Vain seinät olivat entiset.
Dantès kääntyi vuoteeseen päin, se oli samalla paikalla kuin ennenkin. Kyynelet nousivat väkisinkin hänen silmiinsä. Siinä vanhus varmaankin oli kuollut poikansa nimi huulillaan.
Nuori pari katseli ihmeissään outoa miestä, jonka poskia pitkin valuivat suuret kyynelet, vaikka hänen kasvonsa eivät hiukkaakaan värähtäneet. Mutta kun suru on pyhä, niin nuori pari ei kysellyt mitään. He väistyivät syrjään, jotta hän saisi rauhassa itkeä. Ja kun hän lähti, niin he sanoivat hänelle, että hän voisi palata niin usein kuin tahtoi ja että heidän pieni majansa olisi aina hänelle avoinna. Kulkiessaan alempana olevan oven ohitse Dantès kysyi, asuiko räätäli Caderousse yhä siinä. Mutta portinvartija kertoi, että räätäli oli köyhtynyt ja piti nyt pientä kapakkaa Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrella.
Dantès astui portaita alas, kysyi, kuka omisti talon, meni hänen luokseen sanoen olevansa lordi Wilmore (tämä nimi oli hänen passissaan) ja osti häneltä talon kahdestakymmenestäviidestätuhannesta frangista. Hän maksoi ainakin kymmenentuhatta frangia liikaa, mutta olisi ostanut sen, vaikka siitä olisi pyydetty puoli miljoonaa.
Samana päivänä notaari, joka oli tehnyt kauppakirjat, ilmoitti viidennessä kerroksessa asuvalle nuorelle pariskunnalle, että he saivat vapaasti valita minkä muun talossa olevan huoneiston tahansa tarvitsematta maksaa suurempaa vuokraa, jos he vain muuttavat pois entisistä kahdesta huoneestaan.
Tämä kummallinen tapaus oli viikon ajan kaikkien Meilhan-kadun asukkaiden keskustelun aiheena.
Mutta vielä enemmän joutuivat ihmiset ihmeisiinsä nähdessään saman miehen, joka oli käynyt Meilhan-kadun varrella olevassa talossa, kuljeskelevan Catalansin kylässä, viipyvän tunnin ajan eräässä pienessä majassa ja tiedustelevan ihmisistä, jotka viisitoista tai kuusitoista vuotta sitten olivat joko kuolleet tai kadonneet.