— Kyllä, vastasi apotti. — Se vaikuttaa hyvin järkyttävästi.
— Mercedes tuli uudestaan. Hän näki vanhuksen muuttuneen ja tahtoi taas viedä hänet luokseen. Se oli herra Morrelinkin mielipide, hän tahtoi järjestää muuton ihan väkisinkin. Mutta vanhus huusi niin, että heitä alkoi pelottaa. Mercedes jäi vuoteen ääreen. Herra Morrel poistui, mutta viittasi Mercedekselle jättäneensä kukkaron uunin reunalle. Mutta lääkärin määräykseen vedoten vanhus ei tahtonut nauttia mitään. Nähtyään nälkää yhdeksän päivää vanhus kuoli, kiroten niitä, jotka olivat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa. Mercedekselle hän sanoi: "Jos näet vielä poikani, niin sano, että kuolin siunaten häntä."
Apotti käveli kahteen kertaan huoneen poikki painaen kädellään kuivaa kurkkuaan.
— Ja te luulette siis hänen kuolleen…
— Nälkään … nälkään, sanoi Caderousse. — Olen siitä yhtä varma, kuin että meitä tässä on kaksi kunnon kristittyä.
Apotti tarttui suonenvedontapaisesti puolillansa olevaan vesilasiin, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja istuutui paikalleen silmät punaisina ja posket kalpeina.
— Se oli toden totta kamala onnettomuus, sanoi hän käheällä äänellä.
— Sitäkin kamalampi, kun Jumalalla ei ole mitään syytä siihen, vaan kaikki on ihmisten aikaansaamaa.
— Puhukaamme siis näistä ihmisistä, sanoi apotti. — Mutta, sanoi hän melkein uhkaavalla äänellä, — muistakaa, että olette sitoutunut kertomaan minulle kaikki. Kutka siis saivat pojan kuolemaan epätoivoon ja isän nälkään?
— Kaksi miestä, jotka molemmat kadehtivat häntä, toinen hänen rakastettuaan, toinen hänen menestystään: Fernand ja Danglars.