— Minä tiedän kyllä, mitä on onni ja mitä epätoivo, enkä koskaan laske leikkiä tunteiden kustannuksella. Ottakaa siis tämä, mutta vastalahjaksi…
Caderousse kosketti jo timanttia, mutta veti kätensä takaisin.
Apotti hymyili.
— Antakaa minulle vastalahjaksi, jatkoi hän, — se punainen silkkikukkaro, jonka herra Morrel jätti vanhan Dantèsin uunin reunalle. Sanoittehan, että se on vielä teillä.
Yhä enemmän hämmästyen Caderousse meni ison tammikaapin oven luo, avasi sen ja antoi apotille pitkän, haalistuneen, punaisen silkkikukkaron, jonka ympärillä oli kaksi aikoinaan kullattua messinkirengasta.
Apotti otti sen ja antoi timantin Caderousselle.
— Te olette todellakin Jumalan mies, huudahti Caderousse, — sillä kukaan ei tietänyt Edmondin antaneen teille timantin, ja te olisitte voinut pitää sen.
— Hyvä, sanoi apotti itsekseen, — sinä olisit kaikesta päättäen sen tehnyt.
Apotti nousi, otti hattunsa ja hansikkaansa.
— Kaikki, mitä olette minulle kertonut, on siis aivan totta, ja minä voin joka suhteessa siihen luottaa?