— Varsinkin kun heillä on vielä melkein täysinäinen pullo edessään, lisäsi Danglars.
Fernand katsoi hämmästyneenä miehiin sanomatta sanaakaan.
— Hän näyttää aivan nololta, sanoi Danglars töytäisten polvellaan Caderoussea. — Olisimmekohan erehtyneet, olisikohan Dantès vastoin luuloamme päässyt voitolle?
— Hitto vieköön, siitä on päästävä selville! sanoi Caderousse.
Ja kääntyen nuoren miehen puoleen hän sanoi:
— No, Fernand, minkä päätöksen teet?
Fernand kuivasi hien otsaltaan ja astui lehtimajaan, jonka siimes näytti hiukan tyynnyttävän hänen kiihtynyttä mieltään ja rauhoittavan hänen uupunutta ruumistaan.
— Päivää, sanoi hän, — huusitteko minua?
Ja hän melkein putosi istumaan tuolille pöydän ääreen.
— Huusin sinua sen vuoksi, että juoksit aivan kuin hullu ja pelkäsin sinun syöksyvän mereen, sanoi Caderousse nauraen. — Perhana, kun ihmisellä on ystäviä, niin ne tarjoavat lasillisen viiniä.