Nähdessään vieraan Morrel sulki kirjan, nousi ja ojensi hänelle tuolin. Kun vieras oli istunut, niin hän istui itsekin.
Neljätoista vuotta oli suuresti vanhentanut tätä arvokasta liikemiestä, joka kertomuksemme alussa läheni viittäkymmentä. Hänen tukkansa oli muuttunut valkoiseksi, ja huolet olivat uurtaneet vakonsa otsaan. Ennen niin terävä ja luja katse oli tullut epävarmaksi ja aivan kuin pelkäsi kohdistua tiettyyn ajatukseen tai ihmiseen.
Englantilainen loi häneen uteliaan katseen, johon samalla sisältyi sääliä.
— Hyvä herra, sanoi Morrel, joka tämän tutkivan katseen edessä meni yhä enemmän hämilleen, — olette halunnut puhua kanssani.
— Niin. Tiedättehän, kenen nimessä saavun?
— Thomson & Frenchin nimessä, sen mukaan mitä kassanhoitajani ilmoitti.
— Hän puhui totta. Thomson & Frenchin kauppahuoneen piti maksaa tämän ja ensi kuun kuluessa Ranskassa neljäsataatuhatta frangia. Tuntien teidän täsmällisyytenne se on ostanut teidän nimellänne varustettuja papereita niin paljon kuin mahdollista ja on antanut minun toimekseni periä teiltä rahat, sen mukaan kuin nämä paperit lankeavat maksettaviksi. Niillä rahoilla suoritamme maksumme Ranskassa.
Morrel huokasi syvään ja pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa.
— Teillä on siis hallussanne minun hyväksymiäni vekseleitä? kysyi Morrel.
— On, jokseenkin suuria.