Rouva Morrel lähetti tyttärensä nukkumaan. Puoli tuntia sen jälkeen, kun Julie oli lähtenyt, rouva Morrel riisui kenkänsä ja hiipi käytävään nähdäkseen avaimenreiästä, mitä hänen miehensä teki.
Käytävässä hän tapasi varjon: Julie oli yhtä levoton kuin äitinsäkin ja oli lähtenyt ottamaan selkoa isänsä puuhista.
Tyttö meni rouva Morrelin luo.
— Hän kirjoittaa, kuiskasi hän.
Rouva Morrel kumartui avaimenreiän kohdalle. Morrel kirjoitti todellakin. Mutta rouva Morrel huomasi sen, mitä tytär ei ollut huomannut, nimittäin, että hänen miehensä kirjoitti leimapaperille.
Hänessä heräsi kamala ajatus: mies kirjoitti testamenttiaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi, mutta hänellä oli kuitenkin siksi paljon voimia, että hän jaksoi olla virkkamatta mitään.
Seuraavana päivänä herra Morrel näytti aivan tyyneltä. Hän oli tavalliseen tapaansa työhuoneessaan, tuli aamiaiselle niin kuin ennenkin, mutta päivällisen jälkeen hän veti tyttärensä viereensä istumaan, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sitä kauan rintaansa vastaan.
Sinä iltana Julie sanoi äidilleen, että vaikka isä olikin näennäisesti tyyni, niin hän oli huomannut, että isän sydän sykki kiivaasti.
Kaksi seuraavaa päivää kului melkein samalla tapaa. Syyskuun 4. päivän iltana herra Morrel pyysi tyttäreltään työhuoneensa avainta.
Julie säikähti, sillä tämä pyyntö ennusti hänen mielestään onnettomuutta. Miksi isä pyysi häneltä pois avaimen, joka hänellä aina oli ollut ja jota ei häneltä lapsena ollut otettu pois muuten kuin rangaistukseksi?