— Ja mitä tekemistä korsikalaisilla rosvoilla on espanjalaisten salakuljettajien kanssa?
— Hyvä Jumala, teidän armonne, täytyyhän rosvojen auttaa toisiaan. Toisinaan santarmit tai sotilaat ahdistavat maalla rosvoja. Nämä kohtaavat silloin veneen ja siinä kunnon tovereita, sellaisia kuin me. He tulevat uivaan taloomme pyytäen saada nauttia vieraanvaraisuuttamme. Eihän voi olla auttamatta takaa-ajettua miesparkaa! Otamme hänet vastaan ja varmuuden vuoksi lähdemme ulapalle. Se ei maksa meille mitään ja pelastaa lähimmäisemme hengen tai ainakin vapauden. Hän muistaa tämän hyväntyön ja osoittaa meille varman paikan, jossa voimme viedä maihin tavaramme, uteliaitten häiritsemättä meitä.
— Vai niin! sanoi Franz. — Te olette siis hiukan salakuljettajia tekin, Gaetano?
— Minkä sille voi, sanoi mies huulillaan hymy, jota on mahdoton kuvata, ihminen tekee yhtä ja toista. Täytyyhän elää.
— Tunnette siis ne, jotka tänä hetkenä asustavat Monte-Criston saarella?
— Melkein. Me merimiehet olemme aivan kuin vapaamuurareita, me tunnemme toisemme tietyistä merkeistä.
— Oletteko varma, ettei meidän tarvitse pelätä mitään, jos laskemme maihin?
— Ei kerrassaan mitään. Salakuljettajat eivät ole varkaita.
— Mutta nuo kaksi korsikalaista rosvoa…, jatkoi Franz ottaen edeltäpäin kaiken varteen.
— Hyvä Jumala, sanoi Gaetano, — eihän se ole heidän syynsä, että he ovat rosvoja, vaan esivallan.