"Tartu sitten käsivarteeni ja menkäämme, sillä meillä ei ole varaa hukata aikaa."
Nuori tyttö tarttui rakastettunsa käsivarteen kysymättäkään, minne tämä hänet vei, sillä tänä hetkenä Luigi oli hänen mielestään kaunis, ylpeä ja kaikkivoipa kuin Jumala.
Ja molemmat lähestyivät metsää, jonka rajan yli he muutaman minuutin päästä olivat astuneet.
Vampa tunsi kaikki vuoriston polut. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat metsän tiheimmälle paikalle. Kuivuneen vuoripuron uoma vei laaksoon. Vampa kulki tätä merkillistä tietä pitkin, joka rantatöyräillä kasvavien tuuheitten pinjain suojassa muistutti Vergiliuksen kuvaamaa Avernukseen johtavaa tietä, paitsi että tällä oli helpompi astella.
Teresa alkoi pelätä jylhää ja synkkää seutua ja puristautui lähemmäksi opastaan sanomatta sanaakaan. Mutta kun hän näki Vampan astelevan tasaisesti ja tyynen näköisenä, niin hän osasi salata levottomuutensa.
Äkkiä kymmenen askelen päässä heistä astui mies puun takaa esiin ja tähtäsi Vampaa.
"Ei askeltakaan eteenpäin", huusi hän, "tai olet kuoleman oma."
"Joutavia", sanoi Vampa kohottaen halveksivasti kätensä. Teresa ei enää voinut salata pelkoaan, vaan painautui yhä lujemmin häntä vastaan. "Joko sudet repivät toisiaan?"
"Kuka olet?" kysyi vahti.
"Olen Luigi Vampa, San Felicen paimen."