— Niin, siinä on kaikki, huudahti Caderousse, joka ponnistaen ajatuksiaan oli seurannut kirjeen lukemista ja joka vaistomaisesti ymmärsi, että sellainen ilmianto voi tuottaa onnettomuutta. — Niin, siinä on kaikki, mutta se on halpamaista.
Ja hän ojensi kätensä tarttuakseen kirjeeseen.
— Tämähän onkin vain leikkiä, sanoi Danglars estäen häntä saamasta kirjettä. — Ja minä ensimmäisenä olisin hyvin pahoillani, jos Dantèsille, tuolle kunnon Dantèsille, tapahtuisi jotakin pahaa! Sen vuoksi, katsohan…
Hän tarttui kirjeeseen, rypisti sen ja heitti lehtimajan nurkkaan.
— Hyvä on, sanoi Caderousse, — Dantès on ystäväni, enkä minä salli hänelle tehtävän pahaa.
— Kuka hitto tässä aikoo hänelle pahaa tehdä, en minä eikä Fernand, sanoi Danglars nousten ja katsellen nuorta miestä, joka jäi istumaan ja salavihkaa piti silmällä nurkkaan heitettyä ilmiantokirjettä.
— Siinä tapauksessa tuotakoon meille viiniä, sanoi Caderousse. — Minä tahdon juoda Edmondin ja kauniin Mercedeksen onneksi.
— Olet jo liikaakin juonut, juopporatti, sanoi Danglars, — ja jos jatkat, niin sinun täytyy jäädä tänne maata, sillä et kestä enää koivillasi.
— Minäkö, sanoi Caderousse ja nousi itserakkaana niin kuin juopuneet ainakin. — Minäkö en kestäisi enää koivillani! Voin lyödä vetoa siitä, että nousen Accoules'in torniin ihan horjumatta!
— Minä lyön siitä vetoa, mutta vasta huomenna, sanoi Danglars. — Mutta nyt on jo aika mennä kotiin, anna minulle käsivartesi ja lähtekäämme.