Ja hän ojensi paperin karabinieereja komentavalle kapteenille, joka luki sen ja antoi takaisin.
— Armo Peppinolle, huusi Andrea heräten täydellisesti äskeisestä hervottomuudentilasta. — Miksi hän saa armon enkä minä? Meidänhän piti kuolla yhdessä. Minulle luvattiin, että hän kuolee ensiksi; ei ole oikein antaa minun kuolla yksin. Minä en tahdo kuolla yksinäni, minä en tahdo!
Ja hän riistäytyi pappien käsistä irti, väänteli ruumistaan, ulvoi, karjui ja ponnisti mielettömästi voimiaan katkoakseen köydet, joilla hänen kätensä olivat sidotut.
— Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Franz kreiviltä.
Kun kaikki puhuivat Rooman murretta, ei hän ollut oikein ymmärtänyt.
— Mitäkö on tapahtunut? sanoi kreivi. — Ettekö ymmärrä? Tuon ihmisolennon täytyy kuolla yksin, ja hän on raivoissaan siitä, ettei hänen kanssaihmisensä kuole hänen kerallaan. Jos hän saisi vapaasti toimia, niin hän repisi kynsillään ja hampaillaan tuon toisen kappaleiksi mieluummin kuin antaisi hänen nauttia elämästä, joka häneltä itseltään riistetään. Oi ihmiset, ihmiset, krokotiilien suku! niin kuin sanoo Karl Moor, huudahti kreivi ojentaen molemmat nyrkkinsä joukkoa kohden, — kuinka hyvin minä teidät tuosta tunnen, ja kuinka te kaikkina aikoina olette olleet oman itsenne arvoisia!
Andrea ja molemmat pyövelin apulaiset kieriskelivät maassa. Tuomittu huusi koko ajan: "Hänen täytyy kuolla, minä tahdon sen! Teillä ei ole oikeutta tappaa minua yksin."
— Katsokaa, katsokaa, sanoi kreivi ja tarttui nuorten miesten käsiin, — toden totta tämä on mielenkiintoista. Tuo mies oli alistunut kohtaloonsa, astui mestauslavaa kohden, olisi kuitenkin kuollut vastustelematta ja kapinoimatta. Tiedättekö, mikä antoi hänelle voimia? Tiedättekö, mikä häntä lohdutti? Tiedättekö, mikä sai hänet kärsivällisenä ottamaan rangaistuksen vastaan? Se, että toisella oli sama edessä kuin hänelläkin. Se, että toinen kuolisi samoin kuin hänkin, se, että toisen piti kuolla ennen häntä! Viekää kaksi lammasta tai kaksi härkää teurastettavaksi ja saakaa ne käsittämään, että toinen heistä ei kuole niin lammas määkii ilosta ja härkä mylvii tyytyväisyydestä. Mutta ihminen, jonka Jumala on luonut kuvakseen, ihminen, jolle Jumala on antanut korkeimmaksi, ainoaksi ja pyhimmäksi laiksi rakkauden lähimmäiseensä, mikä on ihmisen ensimmäinen sana, kun hän kuulee, että toveri on pelastunut? Kirous. Kunnia ihmiselle, tuolle luonnon kruunulle, tuolle luomakunnan kuninkaalle!
Ja kreivi purskahti nauruun, mutta niin kamalaan nauruun, että sen täytyi kummuta pelottavista kärsimyksistä.
Taistelu jatkui, ja kaksikymmentätuhatta ääntä huusi yht'aikaa: "Kuolemaan! Kuolemaan!"