— Hyvä herra, sanoi Albert erinomaisen kohteliaasti, — paroni de Château-Renaud tiesi jo edeltäpäin, minkä ilon hän tuottaa minulle esitellessään teidät, olette hänen ystävänsä, olkaa silloin meidänkin.
— Hyvä, sanoi Château-Renaud, — ja toivokaa, rakas vicomte, että hän tarvittaessa tekee teille saman, minkä hän on minullekin tehnyt.
— Mitä hän siis on tehnyt? kysyi Albert.
— Siitä ei kannata puhuakaan, ja herra paroni liioittelee, sanoi Morrel.
— Mitä! huudahti Château-Renaud, — eikö siitä kannattaisi puhua! Eikö ihmishengestä kannattaisi puhua…! Te voitte niin sanoa, joka panette joka päivä henkenne vaaraan, mutta minä, joka ainoastaan kerran…
— Herra Morrel on siis pelastanut henkenne.
— Niin, hän on todellakin pelastanut minut, sanoi Château-Renaud.
— Missä tilanteessa? kysyi Beauchamp.
— Beauchamp, hyvä ystävä, tiedättehän, että minä kuolen nälkään, sanoi Debray, — älkää siis pyytäkö kertomaan juttuja.
— Enhän minä estä istumasta pöytään…, sanoi Beauchamp, — Château-Renaud saa kertoa sen meille ruokapöydässä.