— Senkö vuoksi tahdotte ostaa englantilaisen ratsuni? sanoi Debray. — Otaksutte kai, että se kestää paremmin Afrikan pakkasta kuin arabialainen hevosenne.
— Erehdytte, sillä olen vannonut, etten enää koskaan palaa Afrikkaan.
— Pelästyittekö niin kovasti? kysyi Beauchamp.
— Pelästyin, sen myönnän, vastasi Château-Renaud, — ja syystäkin! Hevoseni siis oli kuollut ja sain palata jalan. Kuusi arabialaista laukkasi täyttä kyytiä kimppuuni, katkaistakseen pääni, kaksi surmasin kiväärilläni, kaksi pistoolillani, mutta kaksi oli vielä jäljellä, eikä minulla ollut aseita. Toinen tarttui tukkaani, sen vuoksi olenkin leikkauttanut sen lyhyeksi, sillä eihän tiedä, mitä voi tapahtua; toinen tavoitti jo kaulaani käyräsapelillaan, ja minä tunsin sen kylmän terän kosketuksen juuri silloin, kun tämä herra tähtäsi heihin, surmasi pistoolinlaukauksella toisen ja halkaisi pään toiselta. Hän oli vannonut sinä päivänä pelastavansa jonkun, ja sattuma järjesti niin, että se olin minä. Jos olisin rikas, niin antaisin Klagmannin tai Marochettin muovailla Sattuman kuvapatsaan.
— Niin, sanoi Morrel hymyillen, — silloin oli syyskuun viides päivä; sinä vuoden päivänä isäni pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Olen päättänyt juhlia aina sitä päivää jollakin vastaavalla teolla, mikäli voin…
— Sankarillisella teolla, niinkö? keskeytti Château-Renaud. — Hän pelasti siis minut, mutta ei siinä vielä kaikki. Kun hän ensin oli pelastanut minut kaatumasta kalpaan, pelasti hän minut kuolemasta viluun ja antoi minulle, ei niin kuin pyhä Martti, puolet viitastaan, vaan viittansa kokonaan; sitten nälkäkuolemasta, sillä hän jakoi kanssani, arvatkaahan minkä?
— Ehkä Félixin leipomon leivoksen? arvasi Beauchamp.
— Ei, vaan hevosensa, jonka lihaa me kumpikin söimme kappaleen. Se oli vaikea teko.
— Hevosenlihan syöminenkö? kysyi Morcerf nauraen.
— Ei, vaan uhraus, vastasi Château-Renaud. — Kysykäähän Debrayltä, uhraisiko hän englantilaisen ratsunsa auttaakseen ventovierasta?