— Hyvästi, Dantès! Hyvästi, Edmond! huusi Mercedes kumartuen parvekkeen kaidepuun yli.
Vanki kuuli tämän viimeisen huudon, joka aivan kuin nyyhkytys pusertui hänen morsiamensa tuskaisesta sydämestä. Hän pisti päänsä vaunujen ikkunasta ja huusi: "Hyvästi, Mercedes!" ja katosi Saint-Nicolasin linnoituksen kulman taakse.
— Odottakaa minua täällä, sanoi laivanisäntä, — otan ensimmäiset ajoneuvot, mitkä kohtaan, riennän Marseilleen ja lähetän teille tietoja.
— Lähtekää, huusivat kaikki, — lähtekää, ja palatkaa pian.
Kun nämä molemmat olivat lähteneet, vallitsi seurassa kaamea hämmennys.
Vanhus ja Mercedes pysyttelivät hetkisen erillään, kumpikin omaan suruunsa vaipuneena. Mutta lopulta heidän silmänsä kohtasivat toisensa. He tunsivat, että sama kamala isku oli heitä kohdannut ja heittäytyivät toistensa syliin.
Tällä välin tuli Fernand sisään, kaatoi itselleen lasillisen vettä, joi sen ja istuutui tuolille.
Sattumalta oli tuoli sen tuolin vieressä, jolle Mercedes vaipui erottuaan vanhuksen syleilystä.
Vaistomaisesti Fernand siirsi tuolinsa loitommalle.
— Hän on sen tehnyt, sanoi Danglars'ille Caderousse, joka koko ajan oli pitänyt Fernandia silmällä.