— Siltä näyttää.
— Entä … pidätkö sinäkin hänestä?
— Hän miellyttää minua, sanokoon Franz d'Epinay mitä tahansa. Franz näet väittää, että hän on tullut haudantakaisesta maailmasta.
Kreivitär teki kauhua ilmaisevan liikkeen.
— Albert, sanoi hän vapisevalla äänellä, — olenhan aina varoittanut sinua huonoista tuttavuuksista. Nyt olet mies ja voisit puolestasi neuvoa minua. Yhtä kaikki sanon vielä kerran: Ole varovainen, Albert.
— Rakas äiti, jotta voisin noudattaa neuvoanne, täytyisi minun tietää mitä pitää varoa. Kreivi ei pelaa, ei juo muuta kuin vettä, johon on pantu muutama pisara espanjalaista viiniä. Kreivi on osoittautunut niin rikkaaksi, että hän ei voisi lainata minulta rahaa tulematta naurunalaiseksi. Mikä vaara siis minua uhkaisi kreivin puolelta?
— Olet oikeassa, sanoi kreivitär, — ja pelkoni on aivan aiheeton, varsinkin kun se kohdistuu mieheen, joka on pelastanut henkesi. Ottiko isäsi hänet ystävällisesti vastaan, Albert? Meidän pitää olla kreiville enemmän kuin kohteliaita. Isäsi on usein ajatuksiinsa vaipunut, monet asiat painavat hänen mieltään, ja hän saattaisi vasten tahtoaan…
— Isäni on ollut moitteeton, keskeytti Albert. — Hän näytti ihastuneenkin niistä hienoista kohteliaisuuksista, jotka kreivi ovelasti liitti keskusteluun, aivan kuin hän olisi tuntenut isän kolmekymmentä vuotta. Se hiveli isän mieltä, jatkoi Albert nauraen, — ja he erosivat mitä parhaimpina ystävinä, isä tahtoi jopa viedä hänet eduskuntaan kuulemaan puhettaan.
Kreivitär ei vastannut. Hän oli vaipunut niin syviin mietteisiin, että hänen silmänsä vähitellen olivat menneet umpeen. Nuori mies seisoi hänen edessään ja katsoi hellästi ja sydämellisesti häneen, niin kuin pojat katsovat nuorta ja kaunista äitiä. Hän kuuli äidin hengittävän tasaisesti, luuli hänen nukahtaneen ja hiipi varpaillaan pois.
— Kummallinen mies, sanoi hän itsekseen; — ennustin jo Italiassa, että hän tulee täällä herättämään huomiota. Äitini on varma mittapuu, ja hän on selvästi kiinnostunut kreivistä. Siispä tämän täytyy olla hyvin huomattava mies.