— Niinkö lähellä, sanoi Monte-Cristo, — mutta eihän se ole maalla. Miksi ihmeessä olette valinnut minulle asunnon aivan Pariisin porttien ulkopuolelta?
— Minäkö? huudahti taloudenhoitaja omituisen kiihkeästi. — Eihän herra kreivi ole antanut minun toimekseni talon valitsemista. Herra kreivi suvaitsee muistella.
— Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. — Nyt minä muistan. Luin ilmoituksen sanomalehdestä, ja tuo pettävä otsake talo maalla houkutteli minua.
— Vielä on aikaa valita toinen, sanoi Bertuccio, — ja jos teidän ylhäisyytenne antaa minun etsiä jostakin muualta, niin löydän kyllä sopivan Enghienista, Fontenay-aux-Roses'ista tai Bellevuesta.
— Ei tarvitse, sanoi Monte-Cristo huolettomasti, — koska minulla nyt on tämä, voin sen pitää.
— Siinä teette oikein, herra kreivi, sanoi notaari vilkkaasti peläten menettävänsä palkkionsa. — Tila on hurmaava, virta, tuuheat puut, mukava asunto vaikka onkin muutaman vuoden ollut käyttämättä. Huonekalusto on arvokas vaikka onkin vanha, mutta nykyäänhän aletaan etsiä antikviteetteja.
— Älkäämme jättäkö sellaista tilaisuutta käyttämättä, sanoi Monte-Cristo, — Olkaa hyvä ja antakaa välikirja.
Hän kirjoitti nopeasti paperin alle luotuaan silmäyksen siihen kohtaan, jossa oli mainittu tiluksen paikka ja sen omistajien nimi.
— Bertuccio, sanoi hän, — antakaa viisikymmentäviisituhatta frangia tälle herralle.
Taloudenhoitaja poistui horjuvin askelin ja palasi tuoden pinkan seteleitä, jotka notaari luki, niin kuin ainakin mies, joka ei ole tottunut saamaan rahoja ennen kuin kaikki kiinnityslainat on suoritettu.