— Onhan se aivan luonnollista, armollinen herra, sillä juuri tässä talossa tuo kosto tapahtui.
— Mitä! Minun talossani!
— Armollinen herra, sanoi Bertuccio, — eihän se silloin vielä ollut teidän.
— Kenen se siis oli? Markiisi Saint-Méranin, sanoi portinvartija muistaakseni. Mitä kostamista teillä oli markiisi Saint-Méranille?
— Ei hänelle, mutta eräälle toiselle.
— Tämäpä kummallinen juttu, sanoi Monte-Cristo ja oli vaipuvinaan syviin mietteisiin. — Joudutte siis juuri siihen taloon, joka herättää teissä tuollaisia kovia omantunnonvaivoja.
— Armollinen herra, kohtalo varmaankin on kaiken näin johdattanut. Te ostatte talon Auteuilissa ja se on juuri se talo, jossa olen tehnyt murhan. Te astutte samoja portaita alas kuin hänkin astui. Pysähdytte juuri sille kohtaa, missä iskin häneen. Kahden askelen päässä tuosta, tuon plataanin alla, on kuoppa, johon hän aikoi kätkeä lapsen. Tämä ei ole sattumaa, sillä siinä tapauksessa sattuma olisi aivan kohtalon kaltainen.
— Otaksukaamme, että kohtalo on kaiken näin järjestänyt. Henkisesti sairaiden mielijohteita täytyy noudattaa. Kertokaa nyt minulle kaikki.
— Olen kertonut sen ainoastaan kerran, apotti Busonille nimittäin. Tällaisia asioita ei kerrota muulloin kuin ripissä.
— Siinä tapauksessa, sanoi kreivi, — saatte mukautua siihen, että lähetän teidät rippi-isänne luo. Saatte ruveta munkiksi ja keskustella hänen kanssaan salaisuuksistanne. Mutta minä pelkään palvelijaa, joka säikähtyy kummituksia. En pidä siitä, että väkeni ei uskalla illalla kävellä puutarhassani. Ja tunnustan suoraan, etten mielelläni näkisi poliisia talossani, sillä tietäkää, herra Bertuccio, Italiassa maksetaan oikeuslaitokselle silloin, kun se on vaiti, ja Ranskassa silloin, kun se puhuu. Tiesin kyllä, että olitte hiukan korsikalainen, suuri salakuljettaja, taitava taloudenhoitaja, mutta huomaan, että teidän kaaressanne on muitakin jänteitä. Herra Bertuccio, ette ole enää palveluksessani!