"Sinä et saa minua lyödä, sinulla ei ole siihen oikeutta, sillä ethän ole isäni."
Emme vieläkään tiedä, kuka hänelle oli ilmoittanut tämän salaisuuden, jota huolellisesti olimme varjelleet. Olkoon kuinka tahansa, mutta pojan vastaus, joka paljasti koko hänen luonteensa, melkein kauhistutti minua ja kohotettu käteni vaipui alas. Poika oli saanut voiton, ja hän tuli niin rohkeaksi, että tästä lähin sai Assunta — joka näytti rakastavan häntä sitä enemmän, mitä huonommaksi poika tuli — antaa kaikki rahansa pojan oikkujen ja päähänpistojen tyydyttämiseen. Niin kauan kuin minä olin Roglianossa, sujui kaikki vielä jotenkuten, mutta kun lähtisin pois, tulisi Benedettosta talon isäntä, ja kaikki menisi hullusti. Kun hän oli noin yksitoistavuotias, olivat kaikki hänen toverinsa kahdeksan- ja yhdeksäntoistavuotiaita, Bastian ja Corten pahinta joukkoa, ja oikeuslaitos oli jo antanut meille varoituksia.
Minä kauhistuin. Jokainen kuulustelu saattoi tuoda mukanaan turmiollisia seurauksia. Minun täytyi juuri siihen aikaan lähteä Korsikasta tärkeälle matkalle. Mietin kauan ja aavistaen pahinta tahdoin ottaa hänet mukaani. Toivoin, että salakuljettajien toimelias ja karu elämä ja laivalla vallitseva ankara kuri muuttaisivat tämän luonteen, joka ei vielä ollut ennättänyt kokonaan turmeltua.
Kerroin siis Benedettolle tuumani ja kuvailin matkaamme tavalla, jonka olisi pitänyt riemastuttaa kaksitoistavuotiasta poikaa.
Hän antoi minun puhua rauhassa, ja kun olin lopettanut, purskahti hän nauruun ja sanoi:
"Oletko hullu, setä?" Hän käytti tätä nimitystä ollessaan hyvällä tuulella. "Minäkö vaihtaisin elämäni teidän elämäänne, ihanan laiskuuteni teidän ankaraan ja vaivalloiseen työhönne, viettäisin yöni kylmässä ja päiväni helteessä, piileskelisin ja saisin kuulan ruumiiseeni, ja kaiken vain ansaitakseni hiukan rahaa! Rahaa minulla on niin paljon kuin tahdon, Assunta-äiti antaa sitä minulle kun vain pyydän. Huomaattehan, että olisin typerä, jos noudattaisin kehotustanne."
Ällistyin totisesti hänen uhkarohkeata puhettaan. Benedetto meni leikkimään tovereittensa kanssa, ja minä näin etäältä, miten hän naureskeli heille minun typeryyttäni.
— Ihana lapsi! mutisi Monte-Cristo.
— Jos hän olisi ollut oma poikani, sanoi Bertuccio, — tai edes veljenpoikani, niin kyllä olisin johdattanut hänet oikealle tielle, sillä hyvä omatunto antaa voimia. Mutta en voinut lyödä poikaa, jonka isän olin surmannut. Annoin hyviä neuvoja kälylleni, joka aina puolusti tuota onnetonta lasta, ja kun hän kertoi, että hänen kukkarostaan oli usein hävinnyt suurehkojakin summia, neuvoin hänelle varman paikan, jonne hän voi kätkeä pienet aarteemme. Omasta puolestani olin tehnyt päätökseni. Benedetto osasi hyvin lukea, kirjoittaa ja laskea, sillä kun hän joskus ryhtyi työhön, niin hän oppi päivässä sen, mihin toiset tarvitsivat viikon. Olin päättänyt toimittaa hänet johonkin pitkälle matkalle lähtevään laivaan kirjuriksi ja aioin kuljettaa hänet sinne väkisin ilmoittamatta hänelle edeltäpäin mitään. Tällä tavoin ja sulkemalla hänet kapteenin suosioon saisin hänen tulevaisuutensa riippumaan hänestä itsestään. Päätökseni tehtyäni lähdin Ranskaan.
Tällä kertaa piti meidän toimittaa kaikki tehtävämme Lionin lahdessa, ja puuhamme olivat vuosi vuodelta tulleet yhä vaikeammiksi. Oli vuosi 1829. Rauha oli palannut maahan, ja rantoja vartioitiin siis säännöllisemmin ja ankarammin kuin ennen. Beaucairen markkinoiden tähden oli vartioimista entisestään lisätty.