Kamaripalvelija ilmoitti herra Villefort'in saapumisen juuri sinä hetkenä, kun kreivi kartan yli kumartuneena tutki tietä Pietarista Kiinaan.
Kuninkaallinen prokuraattori astui yhtä juhlallisesti sisään kuin astuessaan oikeussaliin. Hän oli kaikessa sama mies, jonka näimme Marseillessa prokuraattorin sijaisena. Luonto, joka aina on johdonmukainen, ei ollut tehnyt mitään muutoksia hänen kehityksessään. Hänen syvällä olevat silmänsä vaikuttivat miltei ontoilta, ja hänen kultasankaiset silmälasinsa olivat niin kiinni silmäkuopassa, että olisi voinut luulla niiden kuuluvan hänen kasvoihinsa. Kaulusta lukuun ottamatta oli hänen pukunsa aivan musta, eikä tässä synkässä värissä ollut muuta poikkeusta kuin napinreiän punainen nauha, joka näytti siveltimellä vedetyltä veriviirulta.
Vaikka Monte-Cristo osasikin hillitä itsensä, tarkasti hän tavallista terävämmin tätä vierastaan vastatessaan hänen kumarrukseensa. Ja Villefort, joka luonteeltaan oli epäluuloinen eikä uskonut sosiaalisiin ihmeisiin, piti tuota ulkomaista aatelismiestä — sen nimen oli Monte-Cristo jo saanut — pikemmin jonakuna teollisuudenharjoittajana, joka oli tullut etsimään uutta toimialaa, tai karanneena rangaistusvankina kuin Kirkkovaltion ritarina tai Tuhannen ja yhden yön sulttaanina.
— Hyvä herra, sanoi Villefort sillä yksitoikkoisella äänellä, jota virkamiehet käyttävät puheissaan ja josta he eivät tahdo tai eivät voi vapautua tavallisessa keskustelussakaan, — kuultuani, minkä palveluksen eilen teitte vaimolleni ja pojalleni, katson olevani velvollinen kiittämään teitä. Olen siis saapunut täyttämään tämän velvollisuuden ja lausumaan kiitokseni.
Virkamiehen ankara katse ei hänen puhuessaan kadottanut hituistakaan tavallisesta terävyydestään. Hän oli lausunut sanansa yliprokuraattorin äänellä, ja hänen niskansa ja olkapäänsä olivat koko ajan pysyneet liikkumattomina, minkä seikan tähden hänen imartelijansa sanoivat häntä lain kuvapatsaaksi, niin kuin olemme maininneet.
— Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo vuorostaan jääkylmän kohteliaasti, olen iloinen, kun olen voinut pelastaa pojan äidilleen, sillä sanotaanhan, että äidin tunne on kaikkein pyhin, ja tämä osakseni tullut onni olisi voinut vapauttaa teidät velvollisuudestanne. Mutta epäilemättä tuotatte minulle suuren kunnian, sillä tiedänhän, että herra Villefort ei tällaista suosiota tuhlaa. Mutta niin kallisarvoinen kuin se onkin, ei se vastaa sitä iloa, minkä sisäinen tyydytys minulle antaa.
Villefort, joka kummastui tätä odottamatonta puheen käännettä, vavahti aivan kuin sotilas, joka tuntee saaneensa iskun haarniskan lävitse. Halveksiva piirre hänen suupielessään ilmaisi, että hän tästä lähin ei pitänyt kreivi Monte-Cristoa hienona aatelismiehenä.
Hän loi silmänsä ympärilleen etsiäkseen uutta keskustelunaihetta ja näki kartan, jota Monte-Cristo oli hänen tullessaan tarkastanut.
— Tutkitte maantiedettä? Se on tyhjentymätön aine, varsinkin teille, jonka sanotaan nähneen yhtä monta maata kuin tuolle kartalle on piirretty.
— Niin, olen tahtonut sovittaa ihmiskuntaan kokonaisuudessaan sen, mitä te yksilöihin, nimittäin psykologiset tutkimukset. Olen ajatellut, että minun on helpompi kulkea kokonaisuudesta yksityiskohtiin kuin yksityiskohdista kokonaisuuteen. Algebrallinen selviö sanoo, että tunnetusta on johdettava tuntematon, eikä tuntemattomasta tunnettu… Mutta olkaa hyvä ja istukaa.