— Olkaa rauhassa, sanoi Villefort herttaisesti hymyillen, — me laadimme yhdessä syytöskirjat.
— Rakas lapsi, sanoi markiisitar, — pidä huolta kolibreistasi, sylikoiristasi ja puvuistasi ja anna tulevan miehesi hoitaa virkansa. Aseet lepäävät tällä hetkellä, ja virkapuku on korkeassa arvossa. Muistan tämän johdosta erään syvämietteisen latinalaisen lauseen.
— Cedant arma togae, sanoi Villefort kumartaen.
— En uskaltanut lausua sitä latinankielellä, vastasi markiisitar.
— Mieluimmin näkisin varmaankin, että olisitte lääkäri, jatkoi Renée. — Rangaistuksen enkeli, niin enkeli kuin hän onkin, on aina minua kauhistuttanut.
— Rakas Renée, mutisi Villefort luoden tyttöön hellän katseen.
— Tyttäreni, sanoi markiisi, — herra Villefort on tämän seudun moraalinen ja poliittinen lääkäri. Usko minua, se ala on kaunis toimiala.
— Ainakin hän siinä toimessa saa meidät unohtamaan sen, mikä hänen isänsä on ollut, sanoi markiisitar.
— Armollinen rouva, jatkoi Villefort alakuloisesti hymyillen, — minulla on jo kerran ollut kunnia huomauttaa teille, että isäni, ainakin toivoakseni, on luopunut menneen elämänsä erehdyksistä, että hänestä on tullut järjestyksen ja uskonnon ystävä ja että hän on ehkä kuningasmielisempi kuin minä olenkaan, sillä hän on antautunut siihen katuvana, minä taas intomielisenä.
Tämän siron lauseen jälkeen Villefort loi katseen kuulijakuntaansa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat saaneet aikaan, aivan samoin kuin hän olisi tehnyt oikeussalissa luodessaan katseensa yleisöön.