— Kuulkaa, Baptistin!… Mitä sanoin teille tänä aamuna kutsuessani teidät työhuoneeseeni?
— Että pitäisin talon oven suljettuna heti kello viiden jälkeen.
— Entä sitten?
— Oh, herra kreivi…, sanoi Albert.
— Ei, ei, sanoi Monte-Cristo, — tahdon täydellisesti puhdistautua tuosta äsken lausumastanne epäilyksestä. Liian vaikeaksi käy näytellä aina Manfredia. Tahdon elää talossa, jonka seinät ovat lasia. Sitten … jatkakaa, Baptistin.
— Sitten, etten päästäisi sisään muita kuin majuri Bartolomeo Cavalcantin ja hänen poikansa.
— Kuulettehan. Majuri Cavalcanti kuuluu erääseen Italian vanhimpaan aatelissukuun, ja Dante mainitsee hänen esi-isänsä. Muistatte sen ehkä, Infernon kymmenennessä laulussa. Hänen poikansa on miellyttävä nuori mies, melkein teidän ikäisenne, vicomte, käyttää samaa arvonimeä kuin tekin ja astuu Pariisin hienoston keskuuteen isänsä miljoonat käytettävinään. Majuri tuo tänään luokseni poikansa Andrean, il continon, niin kuin me Italiassa sanomme. Hän uskoo poikansa minun huostaani. Minä autan häntä eteenpäin, jos hän vain on jossakin määrin lahjakas. Ja autattehan tekin minua?
— Epäilemättä! Majuri Cavalcanti on siis vanha ystävänne? kysyi Albert.
— Ei laisinkaan; hän on kunnianarvoisa herra, hyvin kohtelias, hyvin vaatimaton, hyvin hienotunteinen, jommoisia Italiassa on suuri joukko, yleensä useimmat vanhojen sukujen jälkeläiset. Olen tavannut hänet monta kertaa Firenzessä, Bolognassa, Luccassa, ja hän on edeltäpäin ilmoittanut tulostaan. Matkatuttavuudet ovat hyvin vaativaisia. He vaativat, että aina ja kaikkialla tulee heille osoittaa samaa ystävällisyyttä, jota kerran sattumalta jossakin on osoittanut, aivan kuin ei sivistyneellä ihmisellä, joka voi tulla neljännestunnin ajan toimeen kenen kanssa tahansa, olisi aina omat sivutarkoituksensa. Majuri Cavalcanti tahtoo nähdä Pariisin, jossa hän tätä ennen on ollut vain läpikulkumatkalla, keisarikunnan aikana, ennen kuin hän läksi Moskovaan kärsimään vilua. Tarjoan hänelle hyvän illallisen, hän jättää poikansa huostaani. Olen luvannut pitää poikaa silmällä. Annan hänen tehdä kaikki ne tyhmyydet, jotka hän tahtoo tehdä, ja siten olemme kuitit.
— Mainiota, sanoi Albert. — Ja minä huomaan, että te olette verraton opastaja. Hyvästi siis, sunnuntaina palaamme. Unohdin mainita, että olen saanut tietoja Franzista.