— Hän tuli marsalkan luo minun siellä ollessani.
— Ja puhuitteko hänen kanssaan?
— Hän puhui kyllä minulle, sanoi Dantès hymyillen.
— Ja mitä hän sanoi?
— Hän kyseli laivasta yhtä ja toista, milloin lähdemme Marseilleen, missä olemme purjehtineet ja mitä oli lastina. Luulen, että jos se olisi ollut tyhjä ja olisin ollut sen omistaja, hän olisi tahtonut ostaa sen. Mutta sanoin olevani ainoastaan perämies ja että aluksen omistivat Morrel & poika. "Ahaa", sanoi hän, "tunnen hänet. Morrelit ovat olleet useita sukupolvia laivanomistajia, ja eräs Morrel palveli samassa rykmentissä kuin minäkin ollessani Valencessa."
— Se on todellakin totta! sanoi laivanisäntä iloisesti. — Se on Policar Morrel, setäni, josta sittemmin tuli kapteeni. Dantès, kertokaahan sedälleni, että keisari muisti hänet, ja saatte nähdä tuon vanhan karhun itkevän. No niin, no niin, sanoi laivanisäntä taputtaen Dantèsia ystävällisesti olalle, — teitte oikein noudattaessanne kapteeni Leclèren määräyksiä ja poiketessanne Elbaan, vaikkakin jos tiedettäisiin teidän vieneen käärön marsalkalle, siitä voisi teille koitua ikävyyksiä.
— Mitenkä siitä voisi minulle koitua ikävyyksiä? sanoi Dantès. — Enhän edes tiedä mitä vein, ja keisari on kysynyt minulta sellaista, jota hän olisi voinut kysyä keneltä muulta tahansa. Mutta anteeksi, sanoi Dantès, — tuossa tulevat terveys- ja tullitarkastajat. Sallittehan minun poistua?
— Menkää, menkää, rakas Dantès.
Nuori mies poistui, ja hänen mentyään lähestyi Danglars.
— No, sanoi hän, — hän näyttää tyydyttävästi vastanneen teille, miksi hän laski maihin Porto-Ferrajon luona?