Nuori mies tajusi tämän anteeksipyynnön ja tunsi mielensä kepeämmäksi. Vaikka ei saapunutkaan äänenkantaman päähän, osasi Valentine kuitenkin sovittaa kävelynsä niin, että Maximilien näki hänen kävelevän edestakaisin, ja portin ohi kulkiessaan tyttö toverinsa huomaamatta loi aina nuoreen mieheen päin katseen, joka näytti sanovan:
"Odottakaa kärsivällisesti, näettehän, että minä olen syytön viipymiseen." Ja Maximilien odotti kärsivällisesti ihaillen tyttöjen erilaista ulkomuotoa: toinen oli vaalea, haaveksivasilmäinen ja notkea kuin paju, toinen tumma, ylväskatseinen ja suora kuin poppeli. Selväähän on, että vertailussa etusija, ainakin Maximilienin mielestä, tuli Valentinelle.
Puoli tuntia käveltyään tytöt poistuivat, ja Maximilien ymmärsi, että rouva Danglars'in vierailuaika oli loppunut.
Vähän sen jälkeen Valentine palasikin yksinään. Peläten jonkun vakoilevan hän asteli hitaasti eikä tullut suoraan portille, vaan istahti eräälle penkille tarkastettuaan sitä ennen aivan kuin ohimennen jokaista pensaikkoa ja tutkittaan jokaisen käytävän.
Sitten hän livahti portille.
— Päivää, Valentine, sanoi ääni.
— Päivää, Maximilien. Te saitte odottaa, mutta näittehän, että syy ei ollut minun?
— Näin, minä tunsin neiti Danglars'in. En luullut teitä niin hyväksi ystäväksi hänen kanssaan.
— Kuka teille on sanonut, että olemme hyviä ystäviä, Maximilien?
— Ei kukaan. Mutta näin teidän kävelevän käsitysten ja puhelevan. 01isi luullut kahden koulutoverin uskovan toisilleen salaisuuksiaan.