Vanhuksen sielussa liikkui epäilemättä kamalia ajatuksia. Tuskan ja suuttumuksen parahdus nousi hänen kurkkuunsa, ja kun se ei voinut purkautua, niin se tukahdutti häntä, sillä hänen kasvonsa tulivat punaisiksi ja huulensa sinisiksi.
Villefort avasi rauhallisesti ikkunan sanoen:
— Täällä on hyvin kuuma, ja herra Noirtier voi siitä pahoin.
Sitten hän palasi, mutta ei istunut enää.
— Tämä avioliitto, sanoi rouva Villefort, — miellyttää Franz d'Epinayta ja hänen sukuaan, johon kuuluu vain setä ja täti. Kun hänen äitinsä kuoli lapsen syntyessä ja kun hänen isänsä surmattiin vuonna 1815, niin hän on aivan vapaa päättämään asioistaan oman tahtonsa mukaan.
— Isän kuolema on jäänyt salaperäiseksi, sanoi Villefort, — ja syylliset ovat pysyneet tuntemattomina, vaikka epäilykset ovat kohdistuneetkin moneen henkilöön.
Noirtier ponnisti niin paljon, että hänen huulilleen ilmestyi aivan kuin hymy.
— Sen vuoksi, sanoi Villefort, — todelliset syylliset, ne, jotka tietävät rikoksen tehneensä ja joita ihmisten tuomio voi kohdata heidän eläessään ja Jumalan heidän kuoltuaan, olisivat hyvin onnellisia, jos he olisivat meidän sijassamme ja voisivat tarjota tyttären Franz d'Epinaylle, siten hävittääkseen kaiken epäilyksen osallisuudestaan murhaan.
Noirtier oli niin äkkiä tyyntynyt, että sellaista voimanponnistusta ei olisi voinut odottaakaan hänen kaltaiseltaan murtuneelta olennolta.
— Ymmärrän kyllä, lausui hänen katseensa Villefort'ille, ja tämä katse ilmaisi hänen syvän halveksimisensa ja suuttumuksensa.