— Hyvä rouva…, kreivi kumarsi.
Rouva Villefort hymyili hänelle tavattoman herttaisesti.
— Mitä siis herra Villefort oikeastaan minulle kertoo? kysyi Monte-Cristo, ja mikä käsittämätön epäsuosio…?
— Käsittämätön on juuri oikea sana, toisti kuninkaallinen prokuraattori olkapäitään kohauttaen, — vanhuksen oikku!
— Eikä häntä siis voi mitenkään taivuttaa muuttamaan päätöstään?
— Kyllä, vastasi rouva Villefort, — ja minun miehestäni riippuu, tuleeko tämä testamentti muuttumaan Valentinen eduksi vai häviöksi.
Kreivi, joka huomasi tilanteen kärjistyvän, käänsi huomionsa Edouardiin, joka kaatoi mustetta lintujen juomakuppiin.
— Rakkaani, sanoi Villefort vaimolleen, — tiedättehän, etten millään tavoin ole tahtonut esiintyä kodissani patriarkkana, enkä koskaan ole luullut maailmankaikkeuden kohtalon riippuvan minun pääni nyökkäyksestä. Mutta en salli, että vanhuksen järjettömyys ja lapsen oikku pääsevät kukistamaan vuosikautiset tuumani. Paroni Epinay oli ystäväni, niin kuin tiedätte, ja ajatus saada hänen poikansa vävykseni miellytti minua suuresti.
— Luuletteko, sanoi rouva Villefort, — että Valentine on samassa juonessa hänen kanssaan?… Niin … tyttöhän on aina vastustanut tätä avioliittoa, enkä ihmettelisi, vaikka koko äskeinen tapaus olisi vain lopputulos heidän yhteisistä päätöksistään.
— Uskokaa minua, sanoi Villefort, — ei kukaan sillä tavoin luovu yhdeksänsadantuhannen frangin suuruisesta omaisuudesta.