Monte-Cristo tarttui Villefort'in käsivarteen ja pidellen rouva Danglars'in kättä toisessa kainalossaan hän vei kuninkaallisen prokuraattorin plataanin suojaan, jossa varjo oli tummin.
Muut vieraat tulivat mukana.
— Katsokaahan, sanoi Monte-Cristo ja polki maata. — Tahdoin antaa voimaa näille jo liian vanhoille puille ja annoin kaivaa maata juuri tältä kohtaa ja panna uutta multaa maahan; no niin, kaivaessaan löysivät työmieheni tältä kohtaa arkun tai oikeammin sanoen arkun jätteet ja niiden keskeltä vastasyntyneen lapsen luurangon. Toivottavasti tätä ei sanota mielikuvitukseksi.
Monte-Cristo tunsi, miten rouva Danglars'in käsivarsi kangistui ja Villefort'in nyrkki vapisi.
— Vastasyntyneen lapsen luuranko? sanoi Debray. — Tämä alkaa jo näyttää vakavalta.
— No niin, sanoi Château-Renaud, — minä en siis erehtynytkään, kun väitin äsken, että taloilla on sielu ja kasvot aivan samoin kuin ihmisillä, ja että niiden ulkomuodossa kuvastuu niiden sisin olemus. Talo oli synkän näköinen, koska sillä oli omantunnonvaivoja; sillä oli omantunnonvaivoja, koska siellä oli tehty rikos.
— Kuka voi väittää sitä rikokseksi? sanoi Villefort päättäen ponnistella viimeiseen asti.
— Kuinka niin! Eikö elävän lapsen hautaaminen puutarhaan ole rikos? huudahti Monte-Cristo. — Miksikä te, kuninkaallinen prokuraattori, nimitätte sellaista tekoa?
— Kuka väittää, että lapsi oli elävänä haudattu?
— Miksi se olisi siihen haudattu, jos se oli kuollut? Puutarha ei koskaan ole ollut hautausmaana.