— Samapa se, kiitos kuitenkin liiketuttavasta, jonka olette lähettänyt luokseni. Sellainen nimi näyttää hyvin kauniilta kirjoissani, ja rahastonhoitajani, jolle kerroin, mitä Cavalcantit ovat, oli siitä hyvin ylpeä. Kysyn sulasta uteliaisuudesta, antavatko he naittaessaan poikansa heille myötäjäisiä?
— Miten milloinkin! Tunsin erään italialaisen ruhtinaan, rikkaan kuin kultakaivos, Toscanan arvokkaimpia miehiä, joka antoi pojilleen miljoonia, jos nämä menivät hänen tahtonsa mukaan naimisiin, mutta ainoastaan kolmekymmentä scudoa kuukaudessa, jos he menivät naimisiin vastoin hänen tahtoaan. Otaksukaamme, että Andrea menee naimisiin isänsä toivomusten mukaan, silloin hän kai antaa tälle kaksi tai kolme miljoonaa. Jos hän menee naimisiin jonkun pankkiirin tyttären kanssa, niin isä ehkä sijoittaa rahansa poikansa apen liikkeeseen. Mutta jos miniä ei häntä miellytä, hän vääntää kassakirstunsa lukkoon, ja silloin herra Andrean on pakko elää niin kuin pariisilaisen porvarin poika, käyttämällä vääriä kortteja tai vääriä arpanappuloita.
— Tuo nuori mies tavoittelee varmaankin baijerilaista tai perulaista prinsessaa, umpikruunua ja Eldoradon kultamaata.
— Ei, nuo alppientakaiset ylhäiset herrat menevät yleensä naimisiin tavallisten kuolevaisten kanssa. He harrastavat Jupiterin tavoin rotusekoitusta. Mutta aiotteko naittaa herra Andrean, rakas herra Danglars, koska teette tällaisia kysymyksiä?
— Aion, sanoi Danglars, — eikä se olisikaan huono yritys. Ja minä keinottelen mielelläni.
— Ette suinkaan neiti Danglars'in kanssa? Ette kai tahdo, että Albert kuristaisi Andrea-paran?
— Albertko? Danglars kohautti olkapäitään. — Hän ei siitä paljonkaan välittäisi.
— Mutta eikö hän ole kihloissa tyttärenne kanssa?
— Sen verran, että herra Morcerf ja minä olemme joskus keskustelleet tästä avioliitosta. Mutta rouva Morcerf ja Albert…
— Ettehän toki aio sanoa minulle, ettei se olisi sopiva avioliitto?