Rouva Danglars oli noussut ja seisoi nyt suorana, melkein uhkaavana kuninkaallisen prokuraattorin edessä puristaen hänen ranteitaan hennoilla käsillään.
— Enhän minä sitä varmasti tiedä! Minähän vain otaksun, sanoi Villefort, ja tämä raudanluja mies näytti olevan epätoivon ja hulluuden rajalla.
— Minun lapseni! Lapsiraukkani! huudahti paronitar vaipuen tuoliin ja tukahduttaen nyyhkytyksensä nenäliinaansa.
Villefort rauhoittui hiukan ja huomasi, että tyynnyttääkseen myrskyn, jonka äidinrakkaus oli synnyttämäisillään, hänen täytyi tartuttaa rouva Danglars'iin oma kauhunsa.
— Huomaattehan, että jos niin on asian laita, sanoi hän nousten ja lähestyen paronitarta voidakseen puhua hiljempaa, — olemme hukassa. Lapsi elää, joku tietää hänen elävän ja tuntee salaisuutemme. Ja koska Monte-Cristo väitti, että lapsen ruumis oli löydetty sieltä, missä sitä ei ollutkaan, tuntee hän tuon salaisuuden!
— Jumala, vanhurskas Jumala, koston Jumala! sopersi paronitar.
Villefort'in vastaus oli voihkaisu.
— Mutta lapsi, lapsi, missä hän on? huudahti onneton äiti.
— Kuinka minä olen sitä etsinyt! selitti Villefort väännellen käsiään. — Kuinka usein olenkaan huutanut sitä luokseni pitkinä, unettomina öinä! Toivoin että olisin kuninkaallisen rikas voidakseni miljoonalta ihmiseltä ostaa miljoona salaisuutta, löytääkseni omani niiden joukosta! Eräänä päivänä, kun jo sadannen kerran olin tarttunut lapioon, aloin perusteellisesti harkita, mihin korsikalainen mahdollisesti oli lapsen vienyt. Lapsihan aina on pakolaiselle haitaksi. Ehkä hän oli heittänyt sen virtaan.
— Mahdotonta! huudahti rouva Danglars. — Miehen voi surmata kostaakseen, mutta lasta ei kylmäverisesti hukuteta!