— Hävisivät?
— Niin, hävisivät aivan kokonaan.
Rouva Danglars oli kuunnellut kertomusta vuoroin huokaillen, vuoroin itkien tai huudahdellen.
— Ja te tyydyitte siihen? kysyi hän.
— En suinkaan, vastasi Villefort. — Olen hellittämättä etsinyt, tiedustellut ja kuulustellut. Vasta parina kolmena viime vuotena olen siitä alkanut luopua. Mutta tästä päivästä alkaen ryhdyn taas entistä innokkaammin etsimään. Ja saattepahan nähdä, että minä onnistun, sillä nyt ei minua enää ahdista omatuntoni, vaan pelko.
— Mutta, jatkoi rouva Danglars, — kreivi Monte-Cristo ei tiedä mitään. Muuten hän ei niin innokkaasti etsisi seuraamme.
— Ihmisten pahuus on mittaamaton, sanoi Villefort, — sillä se on suurempi kuin Jumalan hyvyys. Oletteko huomannut tuon miehen silmiä hänen puhuessaan meidän kanssamme?
— En.
— Mutta olettehan kai joskus tarkastellut häntä terävästi?
— Olen. Hän on hyvin erikoinen, siinä kaikki. Erään seikan panin merkille: tuon erinomaisen aterian aikana, jonka hän meille tarjosi, hän ei itse syönyt mitään.