— Minulle, joka en pienimmässäkään määrin vedä vertoja Grotiukselle, mietiskeli van Baerle, — annettaneen tuskin kahtatoistakaan äyriä, ja niillä tulen viettämään perin kurjaa elämää, — mutta pysynhän sentään hengissä.
Mutta äkkiä hänelle tuli mieleen kammottava ajatus.
— Oi, huudahti hän, — tuo tienoo on perin kosteata ja sumuista, ja maanlaatu ei ole lainkaan sopivaa tulpaaneilleni!
— Ja Rosa, Rosa ei ole oleva Loewesteinissä, mumisi hän, antaen päänsä vaipua kohden rintaa, tuon pään, joka juuri oli pelastunut vaipumasta vielä alemmaksi.
XIII.
MITKÄ TUNTEET SILLAIKAA TÄYTTIVÄT ERÄÄN KATSOJAN MIELEN.
Korneliuksen seistessä ajatuksiinsa vaipuneena, vaunut lähestyivät mestauslavaa.
Ne olivat aiotut vangille. Häntä kehotettiin niihin nousemaan, ja hän totteli.
Hänen viimeinen katseensa suuntautui kohden Buitenhofin vankilaa. Hän toivoi näkevänsä akkunassa Rosan rauhoittuneet kasvot, mutta vaunujen eteen oli valjastettu oivat hevoset, ja nämä kuljettivat van Baerlen nopeasti pois keskeltä tuota kansanjoukkoa, joka ylistyshuudoin kunnioitti ylevää maaherraa, omistaen vielä muutaman häväistyssanan de Witt veljeksille ja kuolemasta pelastuneelle kummipojalle.
— Olipa oivallista, tuumiskelivat katselijat, — että kiiruhdimme rankaisemaan tuota Jan petturia ja Kornelius konnaa. Muutoin olisi hänen ylhäisyytensä säälistä riistänyt heidätkin meidän käsistämme, kuten tämän!