Tunnustakaamme ettei Kornelius joutunut siinä määrin pois suunniltaan hämmästyksestä ja ilosta, kuin olisi joutunut ilman tuota kyyhkysjuttua. Kyyhkynen oli kirjeen asemesta tuonut hänelle toivoa tyhjän siipensä alla, ja tuntien Rosan sekä toivoen kirjeen hänet saavuttaneen, hän odotteli joka päivä tietoja lemmitystään ja sipuleistaan.
Hän nousi paikaltaan, kurotti korvansa, taivutti ruumiinsa kohden ovea.
Kyllä, sama ääni se oli, joka oli niin miellyttävästi vaikuttanut häneen Haagissa.
Mutta onnistuisiko Rosan, joka oli matkustanut Haagista Loewesteiniin, Rosan, joka oli päässyt — Kornelius ei tiennyt miten — vankilaan, onnistuisiko tämän Rosan myöskin päästä yhtä onnellisesti vangin tykö?
Korneliuksen mielen täyttyessä yhä uusilla ajatuksilla ja toiveilla, hänen kammionsa ristikkoluukku aukeni ja siihen ilmaantui Rosa ilosta loistavana ja hienosti puettuna, entistään kauniimpana surun kalventamine poskineen. Hän painoi kasvonsa rautaristikkoon lausuen:
— Oi herra, herra, tässä olen nyt!
Kornelius levitti käsivartensa, katsahti taivaalle ja päästi ilohuudon.
— Oi Rosa, Rosa! huudahti hän.
— Hiljaa, puhukaamme hiljaa, isäni seuraa minua, sanoi tyttö.
— Isänne?