Tuosta olennosta riippui siis Korneliuksen onni. Tuo mies voi jonakin aamuna ikävystyä Loewesteiniin, katsoa ilmaa siellä epäterveelliseksi, paloviinaa huonoksi, — ja lähteä pois ja ottaa tyttärensä mukaansa, — ja Kornelius ja Rosa olisivat jälleen erotetut. Jumala voi väsyä auttamasta luotujaan, ja kenties ei hän enää yhdistäisikään heitä.
— Ja mitä hyötyä meillä olisi matkakyyhkysistäkään, sanoi Kornelius tyttöselle, — kun te, rakas Rosa, ette osaisi lukea, mitä minä teille kirjoittaisin, ette kirjoittaa minulle ajatuksianne.
— Meillä on käytettävänämme tunti joka ilta, sanoi Rosa, joka sydämessään pelkäsi eroa yhtä pahoin kuin Korneliuskin, — käyttäkäämme hyvin tuo aika.
— Mutta mielestäni olemme käyttäneet sen varsin hyvin, sanoi Kornelius.
— Käyttäkäämme se vielä paremmin, sanoi Rosa hymyillen. — Opettakaa minut lukemaan ja kirjoittamaan. Voitte uskoa, että käytän opetustanne hyväkseni, ja sillä tavoin emme enää koskaan voi vastoin tahtoamme tulla erotetuiksi.
— Oi, huudahti Kornelius, — silloin olemme ikuisesti yhdistetyt.
Rosa hymyili ja kohautti keveästi olkapäitään.
— Jäättekö te sitten ainaiseksi vankeuteen? sanoi hän. — Eikö hänen ylhäisyytensä lahjoitettuaan teille henkenne, myöskin lahjoita teille vapautta? Sitten te saatte takaisin omaisuutenne ja tulette jälleen rikkaaksi. Kun vapaana ja rikkaana ratsastatte tai ajatte vaunuissanne ohitseni, alennuttekohan silloin katsahtamaankaan pikku Rosaan, jonka isä on vanginvartija, siis jotain teloittajan tapaista.
Kornelius pyrki vakuuttamaan, että Rosa arvosteli häntä väärin, ja epäilemättä hän olisi tehnyt sen koko sydämensä vakuutuksella ja rakastavaisen mielen lämmöllä, mutta Rosa ehätti hymyillen kysymään:
— Kuinka teidän tulpaaninne menestyy?