— Mutta eikö hän myöskin sanonut jotakin?
— Kyllä, — hän lausui mitä suloisimmalla äänellä:
— »Te luulette siis, ihana Rosa, että tuo sipuli oli kallisarvoinen?»
— Huomasin tehneeni tyhmyyden.
— »Mistäpä minä sen tietäisin?» lausuin minä välinpitämättömästi. »Kuinka minä osaisin arvostella tulpaaneja? Tiedän vain sen, koska me olemme tuomitut aina elämään vankien parissa, että vangeille on arvokasta kaikki, mikä auttaa heitä aikaansa kuluttamaan. Herra van Baerlelle tuotti tuon sipulin hoito huvia, ja minusta oli julmaa riistää häneltä tuo huvike.»
— »Mutta», lausui isäni, »miten hänen oikeastaan oli onnistunut saada tuo sipuli? Olisi nähdäkseni tärkeätä tietää tuo seikka.»
— Katsahdin toisaanne vältellen katsoa isääni, mutta silloin kohtasin Jakobin katseen.
— Minusta oli ikäänkuin hän olisi pyrkinyt tunkemaan ajatusteni syvyyteen. Kärsimätön liike vapauttaa väliin vastauksesta. Kohautin siis olkapäitäni, käänsin heille selkäni ja lähestyin ovea. Mutta kuulin sanan, joka sai minut pysähtymään, niin hiljaa kuin se lausuttiinkin. Jakob sanoi nimittäin isälleni:
— »Siitä voi toden totta helposti päästä selville.»
— »Jos hän on piilottanut vaatteisiinsa toisia sipuleita, niin on tarpeen vain tarkastus niiden löytämiseksi», sanoi isäni.