Huomenna, — huomenna oli viikko kulunut umpeen. Viikkokauden aikana eivät Kornelius ja Rosa olleet tavanneet toisiansa.
XX.
MITÄ TÄMÄN VIIKKOKAUDEN KULUESSA OLI TAPAHTUNUT.
Seuraavana päivänä kuuli Kornelius luukkunsa takaa rapinaa, kuten Rosalla heidän ystävyytensä päivinä oli ollut tapana ilmoittaa tulostansa.
Voi arvata ettei Kornelius ollut kovin kaukana ovesta, jonka luukun takaa oli ilmestyvä tuo viehättävä olento, jota vailla hänen oli täytynyt olla niin kauan.
Rosa, joka odotti häntä lamppu kädessä, teki ehdottomasti hämmästystä ilmaisevan liikkeen, nähdessään vangin niin alakuloisena ja kalpeana.
— Te olette sairas, herra Kornelius? kysyi hän.
— Kyllä, neiti, vastasi Kornelius, — sairas ruumiin ja sielun puolesta.
— Näin ettette enää syönyt, sanoi Rosa. — Isäni sanoi ettette enää edes noussut vuoteelta. Silloin kirjoitin teille, teitä rauhoittaakseni, tuosta aarteesta, joka aiheutti levottomuutenne.
— Ja minä puolestani, sanoi Kornelius, — vastasin teille. Nähdessäni teidät jälleen täällä, rakas Rosa, luulin teidän saaneen kirjeeni.