— Niin, niin, sanoi Kornelius, — menkää, Rosa, menkää!
Rosa läksi pois puolittain alakuloisena.
Kornelius oli melkein lähettänyt hänet tiehensä.
Tosinhan se tapahtui siksi, että hän menisi vartioimaan mustaa tulpaania.
XXII.
PUHKEAMINEN.
Korneliuksen yö kului suloisissa, mutta hiukan levottomissa mietteissä. Joka hetki odotti hän kuulevansa Rosan lempeän äänen häntä kutsuvan. Hän heräsi vavahtaen, kiiruhti ovelle, lähensi kasvonsa ristikkoon. Mutta ei luukulla, ei eteisessä ollut ketään.
Epäilemättä oli Rosakin hereillä. Mutta onnellisempana kuin hän valvoi Rosa tulpaania vartioiden, hän sai katsella tuota ylvästä kukkaa, tuota ihmeistä ihmeellisintä, jota ei kukaan vielä tuntenut, jonka kehittämistä kukaan ei pitänyt mahdollisena.
Mitä sanoisivat ihmiset kuullessaan, että musta tulpaani oli olemassa, että sen kehittäjä oli vanki nimeltä van Baerle?
Kuinka kauas Kornelius olisikaan lähettänyt luotaan sen, joka olisi tullut tarjoamaan hänelle vapauden, pyytäen korvaukseksi hänen tulpaaninsa!