— Onko tulpaani sinisen ja valkean kirjavassa fajanssiruukussa, jossa on keltaisia, koppaa esittäviä koristeita?
— Siitä seikasta en ole niin varma, sillä tarkkasin enemmän ihmistä kuin ruukkua.
— Se on minun tulpaanini, minulta varastettu tulpaani. Tuo tulpaani kuuluu minulle! Ilmoitan sen nyt teille, vaatiakseni omaisuuteni takaisin.
— Mitä! huudahti herra van Systens silmäillen Rosaa. — Mitä! Te vaaditte herra Boxtelin tulpaania itsellenne! Tuhat tulimaista! Te olette rohkea naikkonen.
— Herra, sanoi Rosa, hiukan pelästyen tuota puhuttelua, — en vaadi herra Boxtelin tulpaania, vaan haluan saada omani takaisin.
— Omanne?
— Niin, sen, jonka itse olen istuttanut ja kasvattanut.
— No hyvä, herra Boxtel on Valkean Joutsenen majatalossa. Menkää sopimaan asiasta hänen kanssaan. Mitä minuun tulee, niin tuntuu minusta tämä asia yhtä vaikealta ratkaista kuin se, joka jätettiin kuningas Salomo vainajan ratkaistavaksi, ja kun en rohkene luulla omistavani hänen viisauttansa, niin tyydyn vain laatimaan selostukseni, toteamaan että musta tulpaani on olemassa ja määräämään että sen keksijälle on maksettava satatuhatta floriinia. Ja nyt hyvästi, lapseni!
— Oi herra, herra! rukoili Rosa.
— Mutta, lapseni, jatkoi herra van Systens, — koska te olette kaunis, olette nuori, ettekä vielä tykkänään turmeltunut, tahdon antaa teille neuvon: Menetelkää varovasti tähän asiaan nähden, sillä meillä on täällä Haarlemissa tuomioistuin ja vankila, ja me olemme perin arkoja, kun tulpaanien kunnia on kysymyksessä. Menkää, lapseni, menkää! — Herra Isak Boxtel asuu siis Valkoisen Joutsenen majatalossa.