— Taivaan tähden, elkää kieltäytykö minua kuulemasta! Jos ette voisikaan minua auttaa, niin kuulkaa edes mitä minulla on sanottavaa, ettei teidän tarvitsisi kerran Jumalan edessä vastata osallisuudesta rikokseen!
Van Systens polki jalkaa kärsimättömyydestä. Toisen kerran jo Rosa keskeytti tuon selostuksen, jonka erinomaisuuteen hän sekä pormestarina että puutarhayhdistyksen puheenjohtajana pani niin erikoista painoa.
— Mutta selostukseni! huudahti hän. — Selostukseni mustasta tulpaanista!
— Herra, lausui Rosa viattomuuden ja rehellisyyden suomalla lujuudella, — selostuksenne mustasta tulpaanista tulee perustumaan rikoksiin tai erehdyksiin, ellette suostu minua kuulemaan. Rukoilen teitä toimittamaan tuon herra Boxtelin, jonka minä väitän olevan herra Jakob, meidän eteemme, ja vannon Jumalan kautta jättäväni hänelle hänen tulpaaninsa, ellen tunne kukkaa enkä omistajaa.
— Sepä oiva vakuutus! lausui van Systens.
— Mitä tarkoitatte?
— Jos te tuntisittekin vaikka molemmat, niin mitä se todistaisi?
— Mutta, lausui Rosa epätoivon vallassa, — tehän olette rehellinen mies, hyvä herra. Ajatelkaapa sitäkin, jos te annatte palkinnon tuolle miehelle kukasta, joka ei lainkaan ole hänen kasvattamansa ja jonka hän sitä paitsi on varastanut!
Kenties Rosan puhe oli tuntunut herra van Systensistä jonkun verran vakuuttavalta, ja ehkä hän aikoi vastata tyttö raukalle hiukan lempeämmin kuin ennen, mutta silloin kuului kadulta kovaa melua, joka tuntui olevan vain jatkoa sille, jota Rosa jo oli kuullut, vaikkei hän ollut sitä tarkannut eikä antanut sen häiritä kiihkeätä rukoustansa.
Kaikuvat huudot vavahduttivat taloa.